Kun Gazan sota kärjistyi lokakuussa vuonna 2023 Hamasin tekemien iskujen jälkeen, Suomen Yleisradio uutisoi aiheesta valtavalla volyymilla. Yksinomaan ensimmäisen kuukauden aikana aiheesta julkaistiin noin 140 verkkouutista. Mutta millaista todellisuutta uutisointi rakensi suomalaiselle lukijalle, ja millaiset näkymättömät rajat se asetti julkiselle keskustelulle, pohtii Kevin Soovik.
Soovik tarkastelee poliittisen historian kandidaatintutkielmassaan Ylen lokakuun 2023 verkkouutisoinnin diskursiivisia rakenteita, väkivallan oikeutusta sekä uutisoinnin historiallista ja poliittista taustoitusta. Tutkielma tarkastelee aineistoa normatiivisesta ja dekoloniaalisesta näkökulmasta käsin tukeutuen muun muassa kriittiseen terrorismin tutkimukseen, Edward Saidin orientalismin käsitteeseen sekä Noam Chomskyn teoriaan suostumuksen tuottamisesta.
Kuka on ’terroristi’?
Ylen lokakuun 2023 verkkouutisissa terrorismiin ja siitä johdettuihin sanoihin viitattiin kaikkiaan 203 kertaa. Termi esiintyi peräti 60 prosentissa Gazaa käsittelevistä uutisista. Edward Saidia mukaillen juuri jatkuva toisto on keskeinen keino, jolla tietyt ilmaukset vakiinnutetaan osaksi vallitsevaa diskurssia.
Laaja-alaisesta käytöstä huolimatta termiä ei määritelty uutisissa kertaakaan. Kriittisen terrorismin tutkijan Richard Jacksonin mukaan virallisen määritelmän puute tai epämääräisyys mahdollistaa termin poliittisen ja kulttuurisen muovaamisen. Tällöin väkivallan hyväksyttävyyttä tai tuomittavuutta ei arvioida itse tekojen laadun perusteella, vaan toimijalle jo valmiiksi annetun legitimiteetin pohjalta.
Ylen uutisoinnissa Hamasiin viitattiin toistuvasti ’islamistisena ääriliikkeenä’ sekä ’terroristijärjestönä’. Tällainen luokittelu hämärtää ja peittää alleensa Hamasin rinnakkaisen olemassaolon poliittisena puolueena, hallintoelimenä ja sosiaalipalveluiden tarjoajana Gazassa.
Valtioterrorismi jää mahdottomaksi ja nimeämättömäksi, kun Israelin sotavoimien terroristisetkaan teot eivät tule tunnistetuiksi terrorismina. Tämä ilmiö korostui kansanmurhasodan edetessä ja kuluessa, ja armeijan tekemien toinen toistaan julmempien rikosten jatkuessa.
Terrorismi ei ole neutraali kuvaileva termi, vaan sellainen merkityskokonaisuus, jota käytetään legitimaation työkaluna. Sen lähtökohdat ovat tuomitsemisen, arvostelun ja toiseuden tuottamisessa, ja sitä voidaan käyttää syventämään näitä entisestään. Se tuottaa katseen, jossa vain toinen osapuoli voi katsoa, ja toinen on aina tuomitsemisen ja arvostelun kohteena, sekä legitimiteetin toisella puolella. Terrorismin diskurssissa on vahva puhujan näkökulma, ja tässä tapauksessa läntinen tai orientalistinen vinouma.
Me vastaan ne – Orientalistinen toiseuttaminen ja Suomen asemointi
Ylen lokakuun 2023 uutisointi piirtää esiin selvän asetelman, jossa Länsi ja Israel sijoitetaan automaattisesti laillisuuden, sivilisaation, demokratian ja itsepuolustuksen puolelle. Vastapuoli eli orientalistinen toinen tuotetaan pahana, takapajuisena ja laittomana uhkana.
Suomalaiset poliitikot, kuten tasavallan presidentti Sauli Niinistö, pääministeri Petteri Orpo sekä ulkoministeri Elina Valtonen osallistuivat uutisoinnissa yksimielisesti terrorismin tuomitsemiseen. Suomi sijoitti tään diskurssiin omistautumalla itsensä toistuvasti länsimaisen rintaman ja Israelin puolelle.
Ihmiskilvet ja siviilien muuttaminen turvallisuusuhaksi
Gazan sodan valtava siviiliuhrien määrä kehystettiin Ylen uutisoinnissa usein Hamasin syyksi niin kutsutun ihmiskilpidiskurssin kautta. Uutisissa toistettiin narratiivia, jonka mukaan Hamasin taktiikka käyttää siviilejä ihmiskilpinä johtaa vääjäämättä siviiliuhreihin.
Filosofi Judith Butlerin mukaan ihmiskilpinarratiivi toimii legitimiteetin säilyttämisen ja sotatoimien seurauksien minimoimisen strategiana: se muuntaa koko gazalaisen siviiliväestön turvallisuusuhkaksi ja siten lailliseksi sotilaalliseksi kohteeksi.
Historiattomuus uutisoinnin suurimpana epäonnistumisena
Ylen uutisoinnin suurimpana ongelmana oli konfliktin ajallisen ja historiallisen kontekstin vaillinaisuus. Taustoittavissa uutisissa kaukaisin historiallinen piste oli usein vuoden 1973 Jom Kippur -sota tai Hamasin perustaminen vuonna 1987.
Tällöin syvemmät taitekohdat, kuten vuoden 1948 Nakba eli palestiinalaisten massiivinen karkotus ja etninen puhdistus, koko Britannian mandaattiaika, Balfourin julistus 1917, sionismin historia 1800-luvulta alkaen sekä asuttajakolonialismin pidempi historia, jäivät kokonaan mainitsematta tai esitettiin hyvin riisuttuina.
Tapahtumat esitettiin uutisissa usein passiivimuodossa, mikä hämärtää tietoisen poliittisen toimijuuden ja maankäytön historian. Lisäksi Yle jätti uutisoinnissaan huomiotta Israelin valtiojohdon dehumanisoivia lausuntoja, joissa gazalaisia verrattiin ihmiseläimiin. Tämä historiattomuus tuotti tilanteen, jossa Hamasin väkivalta näyttäytyi irrallisena purkauksena ilman syitä tai kontekstia, ja sivuutti palestiinalaisten vuosikymmeniä kestäneen kokemuksen sorrosta ja miehityksestä.
Sitäkin suopeammin Yle näki Yhdysvaltojen roolin ja motiivit alueella. Chomskyn mukaan Yhdysvallat ovat keskeisimpiä toimijoita Palestiina-asiassa ja sen historiallisessa etenemisessä. Se on toistuvasti tukenut Israelia poliittisesti, taloudellisesti ja sotilaallisesti sortopolitiikassaan. Kuitenkin Ylen uutisointi antaa kuvan Yhdysvalloista ”maailman poliisina”, jonka motiivit alueella ovat poliittisen ratkaisun saavuttaminen, rauha ja tilanteen de-eskalointi. Chomsky taas maalaa toisenlaista kuvaa, sillä juuri Yhdysvallat ja Israel ovat estäneet arabimaiden ratkaisuehdotukset ja kahden valtion mallin saavuttamisen rejektionismillaan. Lisäksi Yhdysvallat on lamaannuttanut YK:n vaikutusmahdollisuudet, ja eskaloinut kriisiä Israelin sotilasylivoiman vahvistamisella.
Keskustelun reunaehdot ja median vastuu
Ylen uutisoinnin toistuvat kaavat lokakuussa 2023 tuottivat julkiselle keskustelulle tiukat reunaehdot Suomessa. Keskusteluun osallistumisen edellytykseksi muodostui vaatimus siitä, että Hamas ja terrorismi on ensin tuomittava. Ilmiö on kansainvälinen.
Noam Chomskyn teoriaa soveltaen uutisointi muovasi julkista mielipidettä ja petasi pohjaa valtiojohdon päätöksille, kuten UNRWA:n rahoituksen tilapäiselle keskeyttämiselle pelkkien syytösten perusteella. Perustelujen puute ei vaikuttanut Gazan palestiinalaisille elintärkeän avustuksen lopettamiseen, vaan legitimaatiodiskurssit olivat tehneet työnsä – korostettakoon, että kolmannen osapuolen suorittama tutkimus UNRWA:n terrorismikytköksistä ei löytänyt varteenotettavia todisteita Israelin syytöksistä.
Israelin ja palestiinalaisten välisten suhteiden tarkasteleminen dekoloniaalisesta näkökulmasta mahdollistaisi vaihtoehtoisten narratiivien tuottamisen. Väkivaltainen asuttajakolonialismi voitaisiin määrittää hyökkäykseksi ja palestiinalaisten vapaustaistelu oikeutetuksi itsepuolustukseksi. Kyse on näkökulmista, narratiiveista ja siitä millaisin väittein tietynlaista todellisuutta tuotetaan.
Samalla tulisi pohtia sitä mitä on väkivalta. Se nähdään usein juuri yksittäisinä purkautumina, eikä rakenteellisena ja systemaattisena sortona. Vapaustaistelun, vastarinnan ja rakenteellisen väkivallan narratiivit tuottaisivat keskusteluun aivan toisenlaisia lähtökohtia ja reunaehtoja kuin terrorismin diskurssit. Tai sellaiset kannanotot, jossa kaikki väkivalta nähdään vääränä, pahana tai hedelmättömänä. Ei ole perusteltua verrata sortavaa väkivaltaa sellaiseen, joka pyrkii vapautumaan sorrosta. Frantz Fanon argumentoi läntisestä perspektiivistämme jopa hurjalta tuntuvan väkivaltaisen dekolonisaation puolesta. Hänen mukaansa se on tehokkain keino vastustaa väkivaltaista sortoa.
Samalla uutiset ja keskustelu vapautuisivat niistä diskursseista, jotka arvottavat terrorismin aina pahaksi ja vääräksi. Millä oikeudella me arvostelemme ja moralisoimme toisten vapaustaistelua? Sen sijaan, että terroristit tuotetaan orientalistisena ja todellistettuna toisena, essentialistisena pahana ja uhkana, voitaisiin terrorismin nähdä osana kiistanpolitiikan keinovalikoimaa sekä kansalaisten mahdollisuuksina taistella alati militarisoituneempia valtiokoneistoja vastaan. ylitsepääsemättömiä niitä tiedostamattomille.
Voidaanko Chomskyn kuvailemaa suostumuksen tuottamuksen teoriaa soveltaa myös suomalaisen median kontekstiin?
Erityisesti uutisoinnissa ilmenevät toistuvat ja jatkuvat asiavirheet historiallispoliittisessa taustoituksessa antavat ymmärtää, että kyseessä voisi olla suostumuksen tuottamus, tarkoituksellinen kansan mielipiteeseen vaikuttamisen pyrkimys. Tätä tukevat ne näennäiset totuudet, yksinkertaistukset sekä harhaanjohtavat muotoilut ja retoriset keinot, jotka lähes aina maalaavat jokseenkin puolueellisen kuvan konfliktin kehityksestä, sen kysymyksistä ja sen osapuolista. Toisaalta kyse voi olla länsimaiseen mielenmaisemaan ja maailmankuvaan pinttyneistä asetelmista ja diskursseista, jotka ovat ylitsepääsemättömiä niitä tiedostamattomille. Länsi ja itä, valtio ja demokratia, sota ja rauha muodostavat merkityskentän, jossa länsi aina identifioituu vain tietylle puolelle, ja ’ne toiset’ muodostuvat sen vastakohdaksi.
Väkivallan rakenteellinen, kriittinen ja dekoloniaalinen analyysi voisi mahdollistaa välttymisen sellaisilta moralistisilta ja pinnallisilta väitteiltä, joita uutisoinnissa esimerkiksi poliitikot mielellään lausuivat. Ennen kaikkea kansalaiset pystyisivät kriittisesti arvioimaan lukemaansa ja kuulemaansa, vaikka lähde olisi niinkin virallinen kuin Yle tai Suomen ulkopoliittinen johto.
