Toisin kuin sionistien väite, jonka mukaan ”Israelilla on oikeus olla olemassa”, väitteeni perustuu kansainväliseen oikeuteen. Ottaen huomioon Israelin taipumuksen rikkoa tällaisia lakeja ei tietenkään ole yllätys, että he edelleen vaativat oikeutta, jolla ei ole todellisuuspohjaa, kirjoittaa Craig Mokhiber Mondoweississa julkaistussa artikkelissaan.
Se, että Palestiinan kansanmurhan ollessa käynnissä Saksan parlamentti edisti vastikään Israelin ”oikeutta olemassaoloon” kieltävää lainsädäntöä, josta voitaisiin rangaista jopa viiden vuoden vankeudella, ei tullut yllätyksenä kenellekään.
Kyseessä on nimittäin se Saksa, joka teki kansanmurhan ensin Namibiassa ja sitten Euroopassa, ja osallistuu nyt aktiivisesti ja innokkaasti meneillään olevaan kansanmurhaan Palestiinassa tukahduttaen samalla raa’asti kaikki, jotka uskaltavat puhua sitä vastaan Saksan sisällä.
Todellakin, Israelin ja Yhdysvaltojen ohella Saksan valtiolla on nykyään kyseenalainen maine, sillä se on yksi sionististen tiukkaan otteeseensa kaappaamista ja sionistisen ideologian eniten korruptoimista maista.
Saksan valtiolla on jopa virallinen politiikka (Staatsräson), joka sitoo Saksan valtion Israelin hallinnon jatkuvan olemassaolon varmistamiseen. Saksan kansalaisuuden saamiseksi vaaditaan virallinen julistus Israelin ”olemassaolon oikeudesta”. (Tällaista julistusta Saksan ”oikeudesta olla olemassa” ei vaadita.)
Mutta väite, jonka mukaan Israelin hallinnolla ei ole olemassaolon oikeutta, ei ole pelkästään laillisesti suojattu mielipide. Se on myös todistettavasti totta sekä tosiasiallisesti että lain mukaan.
Tietenkin väite, että Israelilla ”on olemassaolon oikeus”, on aina ollut hölynpölyä, jolle ei löydy perusteita laista eikä tosiasiallisesti.
Mutta tämä sionistinen väite kuulostaa tutulta länsimaisten ihmisten korville, koska sitä on toistettu niin usein sionistisen propagandan kulmakivenä.
Sitä ovat toistelleet sekä Israelin lobbarien lahjuksista hyötyvät länsimaiset poliitikot että Israelin kanssa linjassa olevat mediayhtiöt, jotka tunnollisesti tukevat hallinnon rankaisemattomuutta.
Oletko koskaan kuullut vastaavaa väittämää Italian, Kanadan tai Saksan oikeudesta olla olemassa? Ja jatkuvasti silti väitetään, että Israelin regiimillä (ja vain Israelin regiimillä) on jotenkin tällainen oikeus.
Ilmeisin johtopäätös on, että hallinto ja sen edustajat lännessä ovat niin syvästi epävarmoja valtion legitimiteetistä – ottaen huomioon sen perustamisen ja laajentumisen laittoman ja verisen historian – että he ovat katsoneet tarpeelliseksi määrätä pakollisesta (ja kuvitteellisesta) puhdasoppisuudesta, joka perustuu ajatukseen Israelin poikkeuksellisuudesta ja valtion tukemasta rankaisemattomuudesta.
Mutta kansainvälisessä lainsäädännössä ei ole tällaista oikeutta.
Epämukavat faktat
Kun astuin ensimmäisen kerran YK:n käytäville 1980-luvulla, oli olemassa monia valtioita, jotka eivät enää olleet olemassa lähtiessäni vuonna 2023. Oliko Neuvostoliitolla, Tšekkoslovakialla, Jugoslavialla, Itä-Saksalla, Tanganjikalla, Sansibarilla ja Yhdistyneellä Arabitasavallalla ”oikeus olemassaoloon”? Ei. Eikä Israelillakaan.
Valtiot tulevat ja menevät, mutta kenelläkään niistä ei ole ”oikeutta olla olemassa”. Tosiasiallisesti tämä on kiistatonta.
Ja silti jotkut toistavat aktiivisesti perusteetonta sionistista valhetta, että Israelin hallinnolla on se jotenkin, toiset hyväksyvät sen kyseenalaistamatta, jotkut (kuten Saksa) jopa pyrkivät pakottamaan muita julistamaan sen, ja toiset vielä kieltävät kaikki yritykset kyseenalaistaa tämä valhe.
Kansainvälisen oikeuden mukaan valtioilla ei ole ”oikeutta olemassaoloon”. Näin ollen Israel ei voi vaatia sellaista oikeutta.
Valtioilla on tietysti joitakin oikeuksia. Esimerkiksi valtioilla on yleensä oikeus suvereeniin tasa-arvoon, alueelliseen koskemattomuuteen ja itsepuolustukseen YK:n peruskirjan 51. artiklan nojalla. Mutta jopa näihin valtioille normaalisti myönnettyihin oikeuksiin liittyy ehtoja ja rajoituksia, joista monet estäisivät Israelin oikeuden niihin.
Esimerkiksi Kansainvälinen tuomioistuin on toistuvasti todennut, ettei Israelilla ole oikeutta vedota itsepuolustukseen sen hyökätessä miehitetyille palestiinalaisalueille. (Eli et voi murtautua joidenkin kotiin ja sitten vedota oikeuteesi puolustaa itseäsi, kun he vastustavat sinua).
Toiseksi, lukuun ottamatta Egyptin (1979) ja Jordanian (1994) kanssa tehtyjen sopimusten rajoja, Israelilla ei ole edes määriteltyjä rajoja. Suuri osa Israelin hallinnon vaatimasta ja hallussaan pitämästä alueesta on sellaista, johon sillä ei ole minkäänlaista laillista oikeutta, ja myös muut valtion osaksi väitetyt alueet ovat kiistanalaisia.
Hallinto ei voi esittää laillisia vaatimuksia alueellisen koskemattomuuden näkökulmasta sellaisista alueista, jotka se on laittomasti vallannut vuonna 1967 ja sen jälkeen, mukaan lukien Itä-Jerusalem, Gaza, Länsiranta ja Golanin kukkulat.
Israelin vuonna 1949 Libanonin, Syyrian, Länsirannan ja Gazan kanssa luoma “vihreä linja” ei ole kansainvälinen raja, vaan pikemminkin aselepolinja, jonka tarkoituksena on ainoastaan erottaa voimat toisistaan. Hallinto ei voi pitää sitä laillisena rajana.
Lisäksi, koska alueiden hankkiminen väkivalloin on kansainvälisen oikeuden jus cogens -normi (korkein, ehdottomasti noudatettava sääntö) ja YK:n peruskirjan mukainen sitova velvoite, Israel ei voi vaatia kyseistä maa-aluetta osaksi laillista aluettaan.
Jopa se maa-alue, jonka sionistiset joukot vaativat itselleen vuonna 1947 YK:n jakosuunnitelman nojalla, on oikeudellisesti haastettavissa. YK:n yleiskokouksella ei ollut tosiasiallisesti peruskirjansa eikä laajemmin kansainvälisen oikeuden nojalla valtuuksia sivuuttaa alkuperäiskansan tahtoa tai perustaa asuttajakolonialistista valtiota, eikä sionistisilla joukoilla ollut kansainvälisen oikeuden nojalla oikeutta kieltää palestiinalaiskansan itsemääräämisoikeutta tai hankkia aluetta väkivalloin.
Itse asiassa kansainvälisen oikeuden komissio on todennut, että valtioiden ei tule tunnustaa vaatimuksia, jotka perustuvat (kaikkia valtioita sitoviin) jus cogens– ja erga omnes -normien rikkomuksiin, kuten sionistijoukkojen Nakban aikana vuosina 1947–48 ja Israelin hallinnon siitä lähtien tekemiin rikkomuksiin. Lisäksi aluevaltaukset, jotka tehdään käyttämällä voimaa tai uhkaamalla sillä, asettavat kaikille valtioille tunnustamattomuusvelvollisuuden.
Kansainvälinen tuomioistuin on muistuttanut tästä periaatteesta Israelin hallinnon läsnäolon osalta miehitetyillä palestiinalaisalueilla niinkin äskettäin kuin vuonna 2024, kun se totesi, että Itä-Jerusalemin, Länsirannan ja Gazan alueen miehitys on täysin laitonta, että sen on loputtava nopeasti ja täydellisesti ja että kaikkien valtioiden on oltava tunnustamatta Israelin läsnäoloa näillä alueilla ja pyrittävä lopettamaan se.
Koska Israelilla ei ole määriteltyä aluetta, sen lailliset vaatimukset alueellisesta koskemattomuudesta ovat hyvin rajalliset. Ja ilman tunnustettuja rajoja (emmekä tässä puhu pienestä rajakiistasta, vaan pikemminkin määritelmän puutteesta suurimmassa osassa valtion aluetta), siltä puuttuu jopa keskeinen kriteeri valtion tunnustamiselle.
Tähän päivään mennessä lähes kolmekymmentä YK:n jäsenvaltiota Afrikassa, Aasiassa ja Latinalaisessa Amerikassa – sekä jotkut sen lähimmistä maantieteellisistä naapureista – eivät tunnusta Israelin valtiota, ja toiset ovat katkaisseet diplomaattisuhteet hallintoon käynnissä olevan kansanmurhan aikana.
Ei suvereniteettia ilman yhdenvertaisuutta
Lopuksi, ilman laillista suvereniteettia ei voi olla vaatimusta suvereenista yhdenvertaisuudesta.
Suvereniteetti ei kansainvälisessä oikeudessa kuulu valtioille, vaan kansoille. Israelin hallinto julistaa itsensä ”juutalaiseksi valtioksi” ja väittää edustavansa kansaansa.
Se ei kuitenkaan edusta niiden ei-juutalaisten henkilöiden (muslimit ja kristityt palestiinalaiset) etuja, jotka joko oleskelevat alueella tai joilla on oikeus oleskella siellä ja kuulua kyseisen alueen poliittiseen päätöksentekoon ja hallintoon.
Etnonationalistinen Israelin valtio voi kenties väittää edustavansa 7,2 miljoonaa (juutalaista) äänestäjää. Se ei voi uskottavasti väittää edustavansa lähes 16 miljoonaa palestiinalaista, joilla on oikeus olla osa maan hallintoa ja yhteiskuntajärjestystä.
Vaikka hallinto pakottaisi jokaisen planeetan juutalaisen maahan, edustaisi hallinto silti vain väestön vähemmistöä verrattuna palestiinalaisten enemmistöön. Valtaosa niistä henkilöistä, joilla on oikeus kuulua yhteiskuntaan, on jollain tavalla suljettu pois joko tasavertaisesta edustuksesta (1948-palestiinalaiset), edustuksesta ylipäätään (Gazan, Länsirannan ja Itä-Jerusalemin palestiinalaiset) tai jopa mahdollisuudesta käyttää laillista oikeuttaan palata ja osallistua siihen (diasporan palestiinalaiset).
Myöskään Israel ei voi vedota lailliseen hallitusvaltaan. Tämä johtuu siitä, että kansainvälisessä oikeudessa määrätään, että ”kansan tahto on hallituksen vallan perusta”, ja että tämä tahto on ”ilmaistava säännöllisissä ja aidoissa vaaleissa, jotka järjestetään yleisen ja yhdenvertaisen äänioikeuden perusteella”.
Jopa kansainvälisen oikeuden pinnallinen tarkastelu paljastaa, että päinvastoin, Israelin hallintoa ei pitäisi olla olemassa.
Maan miljoonien alkuperäiskansan edustajien poissulkeminen etnonationalististen kriteerien perusteella on oppikirjanmukainen rikkomus tätä vaatimusta vastaan. Näin ollen Israelin hallinto ei voi väittää edustavansa laillista hallitusvaltaa.
Kansainvälinen tuomioistuin on äskettäin vahvistanut, että hallinnolla ei ole tällaista valtaa Gazassa, Länsirannalla tai Itä-Jerusalemissa. Mutta vihreän linjan sisäpuolella asuville palestiinalaisille asetetut epätasapuoliset ehdot sekä diasporaan kuuluvien täydellinen syrjäyttäminen tekevät tästä seikasta yhtä lailla sovellettavan myös muuhun palestiinalaisyhteisöön.
Ja ilman tätä valtaa hallinto ei voi vaatia laillista itsemääräämisoikeutta.
Vastaavasti hallinnon laiton toiminta on ristiriidassa itsemääräämisoikeutta koskevien vaatimusten kanssa.
Tämä johtuu siitä, että nykyaikaisiin suvereniteettikäsityksiin sisältyy vastuullisuuden ulottuvuus (erityisesti hyökkäämättömyyden, ihmisoikeuksien ja kansainvälisen oikeuden kunnioittamisen osalta), jota kansanmurhaa harjoittava apartheid-hallinto – jolla on takanaan jatkuva historia hyökkäyksistä, salamurhista ja ihmisyyttä vastaan tehdyistä rikoksista sekä krooninen lainsäädännön piittaamattomuus kansainvälisten oikeuden päätösten ja YK:n päätöslauselmien suhteen – ei voi väittää täyttäneensä.
Illuusio-oikeuksista todellisiin velvollisuuksiin
Näin ollen lain ja tosiasioiden mukaan Israelin hallinnolla ei ole ”oikeutta olla olemassa”.
Mutta analyysin ei pitäisi päättyä tähän.
Jopa kansainvälisen oikeuden pinnallinen tarkastelu paljastaa, että päinvastoin Israelin hallintoa ei pitäisi olla olemassa.
Kansainvälisellä valtioiden yhteisöllä on velvollisuus lakata tunnustamasta hallintoa, eristää se ja työskennellä sen purkamiseksi ja palestiinalaisten vapauttamiseksi hallinnosta.
On selvää, ettei kukaan nykyään väittäisi, että natsi-Saksalla, apartheid-Etelä-Afrikalla, Vichyn Ranskalla tai punakhmerien Kambodžalla olisi ollut ”oikeus olla olemassa”. Emme myöskään hyväksyisi vaatimuksia ikuisista siirtomaahallinnoista Algeriassa, Intiassa, Namibiassa tai Keniassa. Samoista syistä mikään oikeudellinen (tai moraalinen) argumentti ei voisi perustella sionistisen Israelin oikeutta olemassaoloon.
Päinvastoin, kansainvälinen oikeus edellyttää, että jos sen ehdottomien normien rikkominen on olennainen osa valtion perustamista, laajentamista ja ylläpitämistä (kuten apartheid-aikana Namibiassa ja Rhodesiassa), tällaisia yhteisöjä ei tule tunnustaa tai hyväksyä laillisiksi valtioiksi eikä niitä tule millään tavalla auttaa.
Israelin historia on selvä. Se perustui kahden ehdottoman (jus cogens) normin rikkomiseen: maan kansan itsemääräämisoikeuteen ja sääntöön, joka kieltää alueen hankkimisen voimakeinoin, sekä kahteen kansainvälisen oikeuden vakavimpaan rikokseen: kansanmurhaan ja hyökkäykseen.
Siitä lähtien Israel on kieltäytynyt sallimasta palestiinalaispakolaisten paluun ja maksamasta heille korvauksia, ja on jatkuvasti laajentanut laittomia häätöjään, maanvarkauksiaan ja kolonisaatiotaan.
YK ja kaikki merkittävät kansainväliset ihmisoikeusjärjestöt ovat tulleet siihen tulokseen, että Israelin hallinto on syyllistynyt apartheidiin ja rotuerotteluun, laittomaan miehitykseen, sotarikoksiin, rikoksiin ihmisyyttä vastaan ja kansanmurhaan.
Hallintoa syytetään nyt kansanmurhasta Kansainvälisessä tuomioistuimessa (ICJ). Tuomioistuin on pitänyt näitä syytteitä riittävän uskottavina antaakseen useita alustavia määräyksiä (jotka kaikki hallinto on jättänyt huomiotta).
Ja sama tuomioistuin on todennut hallinnon syylliseksi laittomaan miehitykseen, itsemääräämisoikeuden pakotettuun kieltämiseen, alueen laittomaan hankkimiseen voimalla, sotarikoksiin, apartheidiin ja rotuerotteluun.
Ja Kansainvälinen rikostuomioistuin on syyttänyt hallinnon johtajia rikoksista ihmisyyttä vastaan.
Koko kahdeksankymmenen olemassaolovuotensa ajan Israelin hallinto on ollut tunnettu siitä, että se on rikkonut eniten YK:n päätöslauselmia ja Kansainvälisen tuomioistuimen päätöksiä kaikista maista maailmassa.
Nykyään hallinto miehittää laittomasti Palestiinaa, Libanonia ja Syyriaa, hyökkää Libanoniin, Syyriaan, Iraniin, Jemeniin ja muualle, sekä syyllistyy kansanmurhaan Palestiinassa.
Se on tehnyt salamurhia eri puolilla aluetta ja myöntänyt (itse asiassa kerskunut) tehneensä terrori-iskuja räjähtävillä hakulaitteilla Libanonissa.
Kansainvälisen oikeuden vaatimuksia vasten arvioituna Israel on sanan tiukimmassa merkityksessä roistovaltio, laiton perustamiseltaan ja vailla kaikkea legitimiteettiä toiminnassaan siitä lähtien.
Väittäminen, että tällaisella hallinnolla on ”oikeus olemassaoloon”, on loukkaus sukupolvien uhreja, kansainvälistä oikeutta ja itse ihmisarvoa kohtaan. Ja sen aiheuttama uhka ulottuu kauas Palestiinan ulkopuolelle.
Israelin hallintoa ohjaa syvästi rasistinen ja pohjimmiltaan väkivaltainen ideologia. Se on aseistettu edistyneillä valvonta- ja kuolemanteknologioilla, sillä on tehokkaita tavanomaisia aseita ja varastoja ydin-, kemiallisia ja biologisia aseita.
Se on julistanut doktriineja eli toimintalinjauksia, jotka määräävät siviilien joukkomurhan (Dahiya-oppi/doctrine), omien kansalaistensa tappamisen (Hannibal-direktiivi/directive) ja maailman mahdollisen ydintuhoamisen (Samson-vaihtoehto/option).
Sen vakoojat ovat aktiivisia eri puolilla maailmaa, ja sen puolesta toimijat eli proxyt osallistuvat aktiivisesti hallitusten ja instituutioiden korruptointiin kaikkialla länsimaissa.
Onko tällaisella hallinnolla ”oikeus olemassaoloon”? Ei.
Itse asiassa tällaisen hallinnon purkaminen ja sen korvaaminen vapaalla Palestiinalla, jossa kaikilla on yhtäläiset oikeudet, ei ole vain laillinen vaatimus, vaan myös koko ihmiskunnan eksistentiaalinen välttämättömyys.
Craig Mokhiber
Craig Mokhiber on kansainvälinen ihmisoikeusjuristi ja Yhdistyneiden Kansakuntien entinen korkea virkamies. Hän jätti YK:n lokakuussa 2023 ja kirjoitti laajalti luetun kirjeen, jossa varoitettiin kansanmurhasta Gazassa, kritisoitiin kansainvälistä toimintaa ja vaadittiin uutta lähestymistapaa Palestiinaan ja Israeliin tasa-arvon, ihmisoikeuksien ja kansainvälisen oikeuden pohjalta.
Artikkeli on julkaistu Mondoweississa 14.7.2026.
