Israelin pyrkimykset hallita Libanonia ovat jatkuneet jo vuosisadan ajan. Historioitsija Zachary Fosterin artikkeli luotaa Israelin tavoitteita ja vuosikymmeniä kestäneitä toimia Libanonin hallitsemiseksi.
Israelin valta-asema Libanonissa on kehittynyt vuosisadan ajan. Vuosikymmenten ajan ennen ja jälkeen Israelin perustamista vuonna 1948 sionistinen liike himoitsi Litani-jokea tärkeänä vesilähteenä ja ”puolustettavissa olevana” rajana. Israel toivoi myös muuttavansa maan muun osan maroniittivaltioksi, joka olisi alistettu palvelemaan Israelin etuja. Israel epäonnistui tämän vision toteuttamisessa ensin vuonna 1948 ja sitten 1950- ja 1960-luvuilla.
Palestiinan vapautusjärjestön (PLO) Libanoniin saapumisen myötä 1960-luvun lopulla Israelin suunnitelmat Libanonin suhteen konkretisoituivat. Israel teki maahyökkäyksiä Libanoniin vuosina 1968, 1972, 1975, 1978 ja 1982, jolloin se miehitti 10 % Libanonista lähes kahden vuosikymmenen ajan. Israel karkotti PLO:n Libanonista, mutta sen seurauksena syntyi Hizbollah, ja hyökkäysten, joukkotuhojen ja vetäytymisten kierre toistui: Israel hyökkäsi Libanoniin vuosina 1993, 1996, 2006, 2024, ja hyökkää Libanoniin parhaillaan.
Israelin toiminta kertoo sen keskeisistä sotilaallisista periaatteista, jotka kaikki ovat ajaneet sen yhä interventionistisempaan ja ekspansionistisempaan suuntaan. Nämä ovat strategisen syvyyden, ”rautaseinän” ja ennaltaehkäisevän toiminnan doktriinit. Vaikka Israelin tavoitteet Libanonissa muuttuvat jatkuvasti – samoin kuin sen taktiikat, liittolaiset ja vastustajat – pyrkimys miehittää, annektoida ja hallita maata on pysynyt muuttumattomana.
Sionistinen liike ja Libanon ennen vuotta 1948
Monet varhaiset sionistijohtajat olivat iskeneet silmänsä Litani-jokeen. Se oli tärkeä vesilähde, puolusteltavissa oleva reuna-alue ja mahdollisti laajan pohjoisrajan. Esimerkiksi David Ben-Gurion ja Yitzhak Ben-Zvi kirjoittivat vuonna 1918, että ”meidän maamme” ulottui Litani-joelta Hermon-vuoren rinteille ja Wadi A’wajiin, aivan Damaskoksen eteläpuolelle pohjoisessa. Vuoteen 1919 mennessä liike oli tullut siihen uskoon, että Litanin hallinta oli kriittistä.
Sionistijärjestön kartta ”juutalaisesta kansalliskodista” ulottui Sidonin eteläpuolelle ja seurasi Libanonin vuorten rinteitä Litani-joelle. Chaim Weizmann jopa kertoi Britannian pääministerille David Lloyd Georgelle vuonna 1919, että Litani oli ”arvoton” Libanonille, mutta ”välttämätön juutalaisen kansalliskodin tulevaisuudelle”. Britannian ja Ranskan imperiumit olivat eri mieltä ja piirsivät rajan sen sijaan Ras al-Naquraan.
Samaan aikaan Israel kehitti kukoistavan suhteen Libanonin kristittyihin, erityisesti maroniitteihin, 1930- ja 1940-luvuilla. Eräät varhaisimmista kontakteista tehtiin maakauppojen yhteydessä, sillä monet libanonilaiset suvut, kuten Sursuqit, omistivat laajoja maa-alueita Pohjois-Palestiinassa. Mutta liitto oli syvempi, ja sitä ajoi yhteinen vihamielisyys muslimeja kohtaan ja yhteinen intohimo raamatullisten fantasioiden leikkimiseen. Vuonna 1933 sionistinen virkamies Victor Jacobson otettiin Beirutissa vastaan ”Nuorten foinikialaisten” (Young Phoenicians) toimesta, jotka puhuivat hänelle tavoitteestaan uudistaa foinikialaisten ja kuningas Salomon historialliset siteet. Vuonna 1936 Libanonin presidentti Emile Edde tapasi sionistisia toimijoita ja sopi alustavasta ”ystävyyssopimuksesta”, jonka Ranskan korkea komissaari lopulta hylkäsi. Vuoteen 1937 mennessä Libanonin kristityistä oli tullut sionistisen liikkeen läheisimpiä liittolaisia alueella.
Israelin pyrkimys ottaa Libanonin kristityt puolelleen heijasti sen pyrkimystä hallita Litania ja sen ympäristöä. Vuonna 1940 Jewish Agency Executive alkoi tehdä yhteistyötä libanonilaisen maroniitin Albert Nakkashin kanssa suunnitelmasta rakentaa pato Litanille Sohmourin lähelle veden johtamiseksi Palestiinaan, mikä oli linjassa Pinhas Rutenbergin vuonna 1920 kehittämän sionistisen suunnitelman kanssa. Vuonna 1942 sionistiset agentit tapasivat Libanonin presidentin Alfred Naccachen Marj-’Ayunissa valmistellakseen patoprojektia. Vuonna 1943 Palestine Water Company, sionistinen osuuskunta, suoritti yhteisen vesitutkimuksen Naccachen yrityksen kanssa ja totesi, että Libanon pystyi hyödyntämään vain seitsemäsosan Litanin virtauksesta, ja suositteli, että suurin osa siitä johdettaisiin tunnelin kautta Palestiinaan. Vuonna 1944 amerikkalainen sionisti Walter Clay Lowdermilk vaati myös Litani-joen käyttöä sionistisiin hankkeisiin. Sionistit jatkoivat juonittelua Libanonin veden johtamiseksi Palestiinaan, kuten vuoden 1945 ”Litani-Jordan-Negev-projekti” ja vuoden 1946 Hays-Savage-suunnitelma Libanonin Al-Wazzani-lähteen veden johtamiseksi. Nämä projektit eivät kuitenkaan koskaan toteutuneet ja ne pantiin hyllylle – mutta niitä ei unohdettu.
Lokakuu 1948–maaliskuu 1949: Israelin ensimmäinen Libanonin-miehitys
Vuoden 1948 sota loi puitteet Israelin ensimmäiselle Libanonin-miehitykselle. 14.5.1948 Israel julistautui valtioksi, ja vain päiviä myöhemmin pääministeri David Ben-Gurion hahmotteli sodanaikaiseksi tavoitteeksi Libanonin ”murskaamisen”. ”Arabikoalition heikko kohta on Libanon”, hän kertoi upseereilleen, sillä ”muslimihallinto on keinotekoinen ja helppo horjuttaa. Pitäisi perustaa kristitty valtio, jonka eteläraja on Litani-joella. Teemme liiton sen kanssa”.
Syksyyn mennessä Israel pani suunnitelman täytäntöön sotilasoperaatiolla pohjoisessa. Lokakuussa 1948 Israelin joukot ylittivät rajan Etelä-Libanoniin ja miehittivät 15 pääasiassa shiialaista kylää. Lyhytaikaisen miehityksen aikana Israelin joukot teurastivat kymmeniä aseettomia siviilejä Hulassa. Hyökkäyksen israelilainen komentaja Moshe Carmel selitti, että yksi tavoitteista oli ottaa haltuun Litani-joki ja Wadi Duba, koska ne tarjosivat luonnolliset, puolustettavat rajat Israelille, ja käyttää Libanonin hallintaa vipuvartena neuvotteluissa Syyrian kanssa. Israelin joukot pysyivät Etelä-Libanonissa maaliskuuhun 1949 asti, jolloin maat allekirjoittivat aseleposopimuksen ja Israel vetäytyi takaisin kansainväliselle rajalle.
Samaan aikaan Israel pyrki karkottamaan palestiinalaiset Libanonin raja-alueelta, tuhoamaan heidän kylänsä ja rakentamaan juutalaissiirtokuntia niiden raunioille. Israelin joukot karkottivat palestiinalaisia kylistä kuten Ghabsiyyeh, Zaytun, Kafr Bir’im, Iqrit, Kafr Anan, al-Mansurah, Khasas, Qatiya ja Yanuh loppuvuodesta 1948 ja 1949. Niiden tilalle rakennettiin Yiftach ja Malkiya vuosina 1948 ja 1949 Qadasin ja al-Malkiyyan maille. Margaliot rakennettiin Huninin päälle vuonna 1951 ja sinne asutettiin juutalaisia Jemenistä ja Irakista. Yiron korvasi tyhjennetyn palestiinalaiskylän Salihan. Näiden juutalaisyhteisöjen oli tarkoitus toimia ensimmäisenä puolustus- ja hyökkäyslinjana, jossa israelilaisia siviilejä käytettiin etulinjassa ihmiskilpinä (1, 2, 3).
Israelin yritykset miehittää Libanon 1950- ja 1960-luvuilla
Ben-Gurion oli pakkomielteinen vedestä. Vuoden 1948 sodassa hän uskoi veden hallinnan olevan kriittistä, ja siksi sionistiset miliisit karkottivat palestiinalaisia erityisen herkästi kylistä, joissa oli vesilähteitä. Samasta syystä hän uskoi Litani-joen olevan kriittinen Israelin tulevaisuudelle. Se oli Libanonin pisin joki ja sen vedet voitaisiin johtaa Israeliin halvalla. Sen täydellinen hallinta voisi lisätä Israelin vesivaroja noin 800 miljoonalla kuutiometrillä vuodessa, mikä olisi teoreettinen 50 prosentin lisäys Israelin silloiseen 1 600 miljoonaan kuutiometriin.
Ben-Gurion uskoi myös, että maroniittijohtaja voitaisiin suostutella tai asettaa palvelemaan Israelin etuja Libanonissa Etelä-Libanonin miehityksen yhteydessä. Tämä oli osa hänen sotilasdoktriiniaan etsiä ”liittoja periferiassa” eli liittolaisten hakemista alueen ei-sunnilaisista ryhmistä, kuten kristityistä, druuseista, kurdeista, balocheista, berbereistä ja jopa etelä-sudanilaisista.
1950-luvun puoliväliin tultaessa Israelin johtajat tunsivat itsensä rohkaistuneiksi kansainvälisestä tunnustuksesta, aseostoista ja nopeasta talouskasvusta. Vuonna 1956 Israel liittoutui Britannian ja Ranskan kanssa hyökätäkseen Egyptiin. Valmistellessaan tätä hyökkäyssotaa – ”ylintä kansainvälistä rikosta”, kuten Nürnbergin oikeudenkäynneissä todettiin – Ben-Gurion esitteli liittolaisilleen visionsa, johon kuului kartan täydellinen uudelleenpiirtäminen. Ben-Gurion visioi hajonneen Libanonin, jossa Israel liittäisi itseensä Etelä-Libanonin Litani-jokeen asti, kun taas Itä- ja Etelä-Libanonin muslimialueet irrotettaisiin, ja loppuosasta Litani-joen pohjoispuolella muodostettaisiin kristitty tasavalta, joka olisi liitossa Israelin kanssa.
Yksi Ben-Gurionin oppilaista oli Moshe Dayan, keskeinen sotilaallinen ja poliittinen hahmo ja merkittävä Libanonin-miehityksen puolestapuhuja (1, 2). Dayan yritti vakuuttaa muut siitä, että Libanonin hallitseminen olisi helppoa. ”Tarvitaan vain upseeri, vaikka vain kapteeni riittäisi, jonka sydän voitetaan tai joka ostetaan rahalla suostumaan julistautumaan maroniittiväestön pelastajaksi”, hän sanoi. ”Silloin Israelin armeija menee Libanoniin, miehittää tarvittavan alueen ja luo kristityn hallinnon, joka liittoutuu Israelin kanssa. Alue Litanilta etelään liitetään kokonaan Israeliin, ja kaikki loksahtaa paikoilleen.”
1960-luvulla Dayan jatkoi Israelin pohjoisrajan julistamista ”epätyydyttäväksi” ja kirjoitti lokakuussa 1967 Israelin puolustusministerinä, että Israelin rajat, lukuun ottamatta Libanonin rajoja, ovat ”ihanteelliset”.
Eikä kyse ollut vain Ben-Gurionista ja Dayanista, myös Yitzhak Rabin uskoi Etelä-Libanonin hallinnan toivottavuuteen. Vuonna 1963 Rabin hahmotteli silloiselle pääministerille Levi Eshkolille Israelin ihanteelliset rajat: Jordan-joki idässä, Suezin kanava etelässä ja lännessä sekä Litani-joki pohjoisessa. Aivan kuten Dayan, myös Rabin oli Ben-Gurionin vaikutuksen alaisena ja peri tämän näkemykset Libanonista.
Tämä johtui siitä, että Libanonin valloittaminen oli yhdenmukainen Israelin kehittyvien sotilasdoktriinien kanssa.
Ensinnäkin Israel pyrki saavuttamaan ”strategisen syvyyden”, eli luomaan laajoja puskurivyöhykkeitä, joista oli karkotettu alkuperäisväestö, jota pidettiin teoreettisena ja siten välittömänä uhkana Israelin turvallisuudelle. Siksi Israel tyhjensi raja-alueensa vuoden 1948 sodan aikana ja sen jälkeen.
Toiseksi, Israel omaksui ”rautaseinä”-lähestymistavan, eli ylivoimaisen, summittaisen ja suhteettoman voimankäytön. Se oli Israelin armeijan lähestymistapa vuoden 1948 sodassa sekä 1950-luvun ”rajasodissa” fedaiineja vastaan.
Kolmanneksi, Israel omaksui ennaltaehkäisyn doktriinin, eli toimitaan ensin ja mietitään seurauksia myöhemmin, joka tunnetaan myös nimellä hyökkäysrikos. Siksi Israel on aloittanut suurimman osan sodista, joita se on käynyt (esim. 1956, 1967, 1982, 2006), ja siksi Israel on tunkeutunut Libanoniin kymmenen kertaa seuraavien vuosikymmenien aikana, kuten tulimme näkemään.
1970-luku: Israelin Libanon-hallinnan alku
Vasta PLO:n saapuminen Etelä-Libanoniin 1960-luvun lopulla kasvatti kuitenkin Israelin halua lisätä eskalaatiota. Kun palestiinalaiset sissitaistelijat, jotka nyt toimivat Etelä-Libanonista käsin, tekivät rajan ylittäviä iskuja, Israel vastasi suhteettomalla väkivallalla ja mielivaltaisella tuholla. Pitkin 1960-luvun loppua ja 1970-luvun alkua Israel hyökkäsi, iski, pommitti ja teki ratsioita Libanoniin, tappaen satoja, siirtäen kymmeniä tuhansia kotiseuduiltaan ja aiheuttaen massiivista tuhoa halki etelän.
Vuonna 1975 Libanonissa puhkesi sisällissota, joka jätti Libanonin armeijan pirstaleiseksi ja etelän puolustuskyvyttömäksi. Israelille tämä ei ollut kriisi, vaan mahdollisuus esiintyä Libanonin puolella sijaitsevien kolmen kristityn enklaavin eli saarekkeen ”suojelijana”, asettaen ne faktisesti Israelin sotilasmiehityksen alaisuuteen. Tästä alkoi Israelin vuosikymmeniä kestänyt läsnäolo maassa.
Vuonna 1978 Israel hyökkäsi Libanoniin tavoitteenaan ajaa PLO pois Litani-joen eteläpuolelta, tappaen 1 100 ihmistä, pääasiassa siviilejä, ja pakkosiirtäen maan sisäisesti 100 000–250 000 ihmistä. Israel oli päättänyt ”pitää joukkonsa Etelä-Libanonissa määrittelemättömän ajan”, kuten CIA asian ilmaisi. Mutta silloinen Yhdysvaltain presidentti Jimmy Carter pakotti Israelin vetäytymään uhkaamalla katkaista kaiken sotilaallisen avun. Israel asetti tilalleen Saad Haddadin, joka johti maroniittimiliisiä nimeltä Etelä-Libanonin armeija (SLA), kun taas Yhdysvallat sijoitti UNIFIL-joukot (United Nations Interim Force in Lebanon) valvomaan rauhaa. Siitä lähtien Israelin armeija liikkui edestakaisin rajan yli ja piti Libanonissa jatkuvasti vähintään 1 000 sotilasta.
Sitten, 25.7.1981, Israel ja PLO sopivat tulitauosta. PLO noudatti sopimusta pääosin Israelin provokaatioista huolimatta, eikä pohjoisessa raportoitu yhtään israelilaista uhria lähes vuoteen. Samaan aikaan, vuosina 1981–1982, Israel rikkoi tulitaukoa toistuvasti hyökkäämällä PLO:n tukikohtiin, kun taas Israelin armeijan esikuntapäällikkö Rafael Eitan valmisteli hyökkäystä Libanoniin. Suunnitelma esiteltiin Israelin hallitukselle 20.12.1981.
Israel hyökkäsi jälleen Libanoniin 6.6.1982, romutti tulitaukosopimuksen ja ilmoitti tavoitteekseen PLO:n hävittämisen. Israel miehitti Litani-joen eteläpuolisen alueen, piiritti Beirutia kymmenen viikkoa ja tappoi noin 19 000 ihmistä, pääasiassa siviilejä. Israel fasilitoi myös tuhansien palestiinalaisten teurastuksen Sabran ja Shatilan pakolaisleireillä, huolimatta PLO:lle annetuista takuista, joiden mukaan pakolaisleirien palestiinalaisia siviilejä suojeltaisiin. Se oli Israelin siihen asti pisin, kuolettavin ja tuhoisin hyökkäys Libanoniin moninkertaisella erolla muihin verrattuna, ja se loi pohjan seuraavalle puolelle vuosisadalle Israelin hallintaa Libanonissa.
PLO:sta Hizbollahiin
Vuoteen 1985 mennessä Israelin joukot olivat perustaneet etelään ”turvavyöhykkeen” 10 prosentille Libanonin alueesta, missä se käytti täyttä valtaa. Israel yritti ulkoistaa likaisen työn SLA:lle ja yritti jopa luoda kylämilitioita Etelä-Libanoniin, aivan kuten se oli tehnyt miehitetyillä palestiinalaisalueilla 1970- ja 1980-luvuilla, mutta tämä projekti epäonnistui. Siitä huolimatta vuonna 1983 CIA visioi Libanonin jaon, jossa etelä liitettäisiin Israeliin ja jossa libanonilaiset toimisivat uutena ”halvan työvoiman lähteenä Israelille aivan kuten länsirantalaiset ja gazalaiset”. Etelä-Libanonista ei kuitenkaan tullut Israelille halvan työvoiman lähdettä.
Sen sijaan siitä tuli vastarinnan lähde. Israelin sotilasmiehitys synnytti uuden shiialaisen järjestön, Hizbollahin, joka perustettiin vuonna 1982 Iranin uskonveljien tuella. Libanonin hallitus oli hylännyt Libanonin etelän vuosikymmeniä aiemmin tarjoten etelän pääosin shiialaiselle väestölle vain vähän julkisia palveluja, infrastruktuurin kehitystä tai perussuojaa.
Pian Hizbollah houkutteli suuren määrän seuraajia ja kehittyi valtioksi Libanonin valtion sisällä. Se rakensi yhä kehittyneemmän sissiosaston, joka kykeni aiheuttamaan tappioita Israelin miehitysjoukoille. 1980- ja 1990-lukujen aikana Hizbollahin joukot tappoivat noin 559 israelilaista sotilasta ja toiset 621 SLA-joukkojen jäsentä puolitoista vuosikymmentä kestäneen miehityksen aikana. Hizbollah kärsi itse 1 276 uhrin tappiot vapautustaistelussa.
Etelä-Libanonista tuli Israelin “Vietnam”. Vuosina 1993 ja 1996 Israelin joukot hyökkäsivät uudelleen Libanoniin turvavyöhykkeen ulkopuolelle ja pyrkivät pakottamaan Hizbollahin Litani-joen pohjoispuolelle sekä ”aiheuttamaan siviiliväestön massiivisen pakkosiirtymisen Etelä-Libanonissa”, kuten Human Rights Watch asian ilmaisi. Vuonna 1993 Israel tappoi arviolta 140 libanonilaista, haavoitti 500:aa ja siirsi kotiseuduiltaan 300 000 ihmistä. Vuonna 1996 Israel tappoi 154 siviiliä ja haavoitti 351:tä. Israelilaiset sotilaat palasivat kotiin taisteluista ihmetellen, miksi kukaan ei välittänyt ikuisesta sodasta.
Miehitys kävi kalliiksi. Israel improvisoi miehitystaktiikoitaan ottamalla kohteeksi Libanonin siviili-infrastruktuurin rangaistakseen hallitusta ja koko väestöä siitä, ettei se ollut hillinnyt Hizbollahia. Israel iski libanonilaisiin voimalaitoksiin pimentäen suuren osan Libanonia vuonna 1999 ja kahdesti vuonna 2000. Mutta lopulta Etelä-Libanonissa ”ei ollut hohtoa”, kuten muuan israelilainen asian ilmaisi. Israelilaiset eivät juurikaan välittäneet paikasta, ja Israelin joukot vetäytyivät ”turvavyöhykkeeltä” vuonna 2000 häntä koipien välissä. Hizbollah julisti voiton etelässä.
Mutta Israel piti monet libanonilaiset vangittuina ja jatkoi kiistanalaisten raja-alueiden miehittämistä, ja niinpä vastavuoroiset rajakahakat jatkuivat. Näin oli, kunnes Israel hyökkäsi uudelleen Libanoniin vuonna 2006 tappaen yli 1 109 ihmistä, pääasiassa siviilejä, ja siirtäen kotiseuduiltaan miljoona ihmistä, kun taas Hizbollah tappoi 167 ihmistä, joista kaksi kolmasosaa oli israelilaisia sotilaita. Pentagonin mukaan sota nähtiin ”katastrofina” Israelin armeijalle, sillä Hizbollahin joukot kykenivät aiheuttamaan tuhoa Israelin panssariosastoille. Vuonna 2006 Israel sai huomata, ettei Etelä-Libanon luovuttaisi ilman taistelua. Tämä oli toinen enteilevä tapahtuma.
Lokakuun 7. päivästä 2023 nykyhetkeen
Lähes kahden vuosikymmenen ajan Israel ja Hizbollah ylläpitivät epävakaata tulitaukoa, mutta lokakuun 7. päivän hyökkäykset vuonna 2023 repivät sen hajalle. Seuraavan vuoden aikana Israel ja Hizbollah vaihtoivat vastavuoroista tulta, mikä johti satojen libanonilaisten ja kymmenien israelilaisten kuolemaan.
Syyskuussa 2024 Israel eskaloi konfliktia sarjalla petollisia hyökkäyksiä ja asettamalla pommeja viestintälaitteisiin, kuten hakulaitteisiin, mikä tappoi suuren joukon ihmisiä eri puolilla Libanonia. Israel myös salamurhasi Hizbollah-johtaja Hassan Nasrallahin. Israelin maajoukot hyökkäsivät Libanoniin, mutta eivät onnistuneet miehittämään ja pitämään hallussaan paljoakaan aluetta Hizbollahin joukkojen kovan vastarinnan vuoksi (1, 2). Kaikkiaan Israelin joukot tappoivat noin 2 720 ihmistä, pääasiassa siviilejä, kun taas Hizbollah tappoi noin 120 israelilaista, joista lähes kaksi kolmasosaa oli sotilaita.
Sota päättyi tulitaukosopimukseen marraskuussa 2024, jota Hizbollah noudatti 1.3.2026 asti, ja jota Israel rikkoi tänä aikana 15 400 kertaa ja tappoi yli 370 ihmistä. Tämä jatkui muutama viikko sitten tapahtuneeseen asti.
2.3.2026 Israel aloitti Irania vastaan käymänsä sodan lisäksi täysimittaisen sodan Libanonia vastaan. Sodassa se on tappanut maaliskuun loppuun mennessä yli 1 238 ihmistä ja haavoittanut 3 543:a muun muassa kymmenissä terveydenhuollon työntekijöihin, toimittajiin ja siviileihin kohdistetuisss iskuissa . Israel antoi myös evakuointimääräyksiä Etelä-Libanonissa ja Etelä-Beirutissa ja siirsi kotiseuduiltaan yli 1,2 miljoonaa ihmistä. Jotkut ovat kutsuneet tätä Libanonin ”Nakbaksi”, sillä etelän asukkaille on kerrottu, etteivät he ”tule palaamaan Litani-joen eteläpuoliselle alueelle ennen kuin [Israelin] pohjoisosan asukkaiden turvallisuus on taattu”.
Israelin valtiovarainministeri Bezalel Smotrich julisti: ”Litani-joen on tultava uudeksi rajaksemme Libanonin valtion kanssa.” Hänen julistuksensa kuultiin keskellä noin 400 000 reserviläisen liikekannallepanoa maan siirtyessä viidennelle taisteluviikolleen Libanonissa. Samaan aikaan Israel ilmoitti suunnittelevansa Libanonin alueen miehittämistä Litani-joen eteläpuolella.
Israel on siis astelemassa kohti uutta ikuista Libanonin miehitystä. Tämä historia saattaa vaikuttaa muinaiselta, mutta monille israelilaisille se on elävää. Menachem Begin viittasi Ben-Gurionin visioon Libanonista, kun Israel hyökkäsi Libanoniin vuonna 1982, ja nyt akateemikot ja asiantuntijat viittaavat siihen sodan oikeutuksena.
Jos historia antaa mitään viitteitä, israelilaiset joukot tulevat kohtaamaan epäsuotuisan maaston Libanonissa sekä vielä tylymmän väestön, joka käy sotaa olemassaolostaan. Ja kuukausien tai kenties vuosien miehityksen jälkeen Israelin joukot lopulta vetäytyvät Libanonista ihmetellen mikä ne tähän suohon alun perin veti.
Zachary Foster
Palestine Nexus -alustan perustaja ja historioitsija. Palestine Nexus tarjoaa historiallista kontekstia ja tietoa Palestiinasta. Artikkeli on julkaistu alustalla 31.3.2026.
