Mitä on valkoinen, imperialistinen feminismi, ja miten feminismistä on tullut sekä liberaalin ideologian kuin äärioikeiston nationalistisen ksenofobisen ideologian tukipilari? Tutkija, aktivisti Françoise Vergès pureutuu teoksessaan Dekoloniaalinen feminismi (Un féminisme décolonial, 2019) tähän kehityskulkuun sekä siihen kuinka ”ottaa feminismi takaisin”.
Dekoloniaalinen feminismi ei ole uusi feministinen suuntaus tai ”aalto”, vaan syvällinen poliittinen hanke, jonka tavoitteena on tuhota rasismi, kapitalismi ja imperialismi. Se nousee globaalin etelän naisten ja rodullistettujen naisten historiallisista kamppailuista, jotka ovat usein jääneet länsimaisen historiankirjoituksen ulkopuolelle. Françoise Vergès kuvaa tätä feminismiä liikkeenä, joka kieltäytyy erottamasta sukupuolta, rotua ja luokkaa toisistaan, ja pyrkii sen sijaan ymmärtämään niiden muodostamaa kokonaisvaltaista sorron matriisia.
Valkoinen feminismi ”sivistyksellisenä” missiona
Lännessä hallitseva feminismi, jota kutsutaan myös valkoiseksi tai porvarilliseksi feminismiksi, on Vergèsin mukaan usein muuttunut osaksi valtarakenteita. Hän käyttää tästä termiä ”sivistystehtäväfeminismi” (féminisme civilisationnel). Tämä feminismin muoto on omaksunut siirtomaa-ajan sivistysmission sanaston: se asettaa länsimaiset arvot universaaliksi standardiksi ja pitää globaalin etelän kulttuureita – erityisesti islamia – luonnostaan naisvihamielisinä ja takapajuisina.
Sivistystehtäväfeminismi keskittyy usein yksilön vapauteen ja tasa-arvoon kapitalistisen järjestelmän sisällä, kyseenalaistamatta itse järjestelmän harjoittamaa riistoa. Sivistystehtäväfeminismi on usein ollut sokea omalle valkoisuudelleen ja niille etuoikeuksille, joita orjuus ja kolonialismi ovat valkoisille naisille historiallisesti suoneet. Esimerkiksi monet 1800-luvun ranskalaiset feministit tukivat siirtomaavaltaa uskoen, että se vapauttaisi paikalliset naiset ”barbariasta”, vaikka samalla he hyötyivät siirtomaa-armeijoiden avaamista matkareiteistä ja turvallisista asuinpaikoista.
Euroopassa tämä feminismin muoto on muuttunut valtion ja imperialismin valttikortiksi, jolla oikeutetaan muun muassa sotilaallisia interventioita, rajoitettua viisumipolitiikkaa sekä ei-valkoisten perheiden ja queer-seksuaalisuuden tiukkaa valvontaa.
Vergèsin mukaan sivistystehtäväfeminismi on luonut ylittämättömän kuilun sellaisten kulttuurien välille, joiden se katsoo olevan ”luonnostaan” avoimia tasa-arvolle, ja kulttuurien, joiden se katsoo olevan ”luonnostaan” vihamielisiä sille (erityisesti islam). Tämä näkyy Euroopassa myös femonationalismina, jossa äärioikeistolaiset ja muukalaisvihamieliset puolueet hyödyntävät feministisiä käsitteitä stigmatisoidakseen muslimimiehiä ja vaatiakseen rasistista politiikkaa sukupuolten tasa-arvon nimissä. Esimerkiksi Saksassa tunnetut feminististit, kuten Alice Schwarzer, ovat väittäneet muslimien uhkaavan eurooppalaisten naisten saavutettuja oikeuksia.
Huivikysymys ja valkoinen feminismi
Huivikysymys on sivistystehtäväfeminismin keskiössä, ja se toimii välineenä, jolla islam on nimetty feminismin ensisijaiseksi viholliseksi. Ranskassa sivistystehtäväfeminismi on onnistunut kriminalisoimaan huivien käytön ja islamin, ja vuoden 2004 lakia, joka kieltää uskonnollisten huivien käytön kouluissa, pidetään tämän feminismin muodon keskeisenä saavutuksena.
Ranskan valkoisen ja porvarillisen feminismin silmissä huivi on alistamisen symboli. Huivia pidetään merkkinä naisten alistumisesta ja ”maapallon ankarimmasta patriarkaatista”, joka liitetään muslimi-isiin ja -veljiin.
Huivin vastustaminen perustuu ajatukseen, että Euroopan ja Ranskan perinteeseen kuuluu ”luonnollinen” sukupuolten tasa-arvo, kun taas huivi edustaa keskiaikaista takapajuisuutta.
Kesäisin Ranskan mediassa ja politiikassa nousee toistuvasti esiin huoli musliminaisten pukeutumisesta. Burkini-kiellolla pyritään pakottamaan ei-valkoiset naiset noudattamaan länsimaisia vapauskäsityksiä niin sanotuissa ”bikinikapinassa”.
Valkoiset feministit asettuvat usein ”isosiskon” rooliin, joka katsoo tehtäväkseen pelastaa musliminaiset heidän omalta kulttuuriltaan ja uskonnoltaan.
Dekoloniaalisen feminismin liikkeiden pitkä globaali historia
Dekoloniaalisen feminismin liikkeitä on kehittynyt erityisesti globaalissa etelässä. Nämä liikkeet eivät ole vain uusi ilmiö, vaan ne perustuvat pitkään historialliseen jatkumoon, joka sisältää muun muassa alkuperäiskansojen naisten, orjuutettujen naisten sekä kansallisten vapautusliikkeiden taistelut.
Erityisen näkyviä dekoloniaalisen feminismin mielenosoituksia ja liikkeitä on esiintynyt Argentiinassa, Intiassa, Meksikossa ja Palestiinassa. Maantieteellisesti nämä liikkeet ammentavat perinteistään ja teorioistaan, joita on kehitetty laajasti Afrikassa, Aasiassa, Karibialla, Etelä- ja Keski-Amerikassa sekä arabimaailmassa.
Vaikka dekoloniaalisen feminismin juuret ovat vahvasti globaalissa etelässä, liikkeeseen on liittynyt aktivisteja myös Espanjasta, Ranskasta ja Yhdysvalloista.
Palestiinan miehityksen vastustaminen nousi esiin Nairobin naisten vuosikymmenen maailmankonferenssissa (1985), mikä paljasti vastakkainasettelun dekoloniaalisen feminismin ja sellaisen feminismin välillä, joka kieltäytyi kohtaamasta koloniaalisuutta.
Algerialainen vapaustaistelija Djamila Bouhired liitti itsensä vahvasti Palestiina-asiaan ja anti-imperialismiin, minkä vuoksi hänet on luultavasti jätetty ranskalaisen feministisen valtavirran sankaritaruston ulkopuolelle.
Vergès painottaa, että dekoloniaalinen feminismi ei pyri vain parantamaan nykyistä järjestelmää, vaan purkamaan kaikki sorron rakenteet, mikä yhdistää Palestiinan kaltaiset vapautuskamppailut osaksi laajempaa feminististä rintamaa.
Kuinka dekolonisoida länsimainen feminismi?
Vergèsin mukaan pääomalla on kyky imeä itseensä ideoita ja käsitteitä ja muuttaa ne tyhjiksi sloganeiksi: miksei se voisi myös nielaisemaan myös dekolonisaation tai dekolonialiaalisuuden ideaa? Pääoma on kolonisoija: missä on pääoma, siellä on myös kolonia. Kolonia ei ole yhtä kuin Euroopan siirtomaat joskus 1800-luvulla. Vergès muistuttaa, että kolonisaatiota ja kolonialismia ei ole syytä sekoittaa. Hän nojaa ajattelussaan Peter Ekehin määritelmälle: kolonisaatio on tapahtuma tai kausi; kolonialismi on prosessi tai virtaus, joka kattaa koko prosessin ja joka jatkuu siirtomaakauden jälkeenkin, koska siirtomaa-aikana syntyneet yhteiskunnalliset rakenteet ovat juurtuneet syvään.
Jotta länsimainen tai valkoinen feminismi voisi dekolonisoida itsensä, se vaatii Vergèsin mukaan perustavanlaatuista asennemuutosta ja valtarakenteiden purkamista.
Valkoisen etuoikeuden ja historian tunnustaminen
Valkoisten feministien on myönnettävä, että heidän asemansa ja käsityksensä ”universaalista” feminismistä on rakentunut rodullistetun työn ja riiston varaan. Historiankirjoitus on kirjoitettava uudelleen siten, että orjuuden ja kolonialismin merkitys feminismin muotoutumiselle tunnustetaan.
Siirtyminen pois ”auttamisesta” kohti solidaarisuutta
Dekolonisointi vaatii luopumista ylhäältä päin tulevasta ”sivistämisestä” tai ”pelastamisesta”. Sen sijaan on rakennettava transnationaalisia liittoumia, jotka perustuvat keskinäiseen solidaarisuuteen ja ymmärrykseen siitä, että kenenkään vapautus ei ole mahdollista ilman muiden vapautusta.
Huomion kiinnittäminen sosiaaliseen uusintamiseen
Feminismin on kysyttävä: ”Kuka siivoaa maailman?” Lännen mukava keskiluokkainen elämä on mahdollista vain siksi, että miljoonat rodullistetut ja alipalkatut naiset tekevät näkymätöntä hoiva- ja siivoustyötä. Dekoloniaalinen feminismi asettaa nämä ”näkymättömät” työntekijät ja heidän kamppailunsa analyysin keskiöön.
Luopuminen karseraalisesta feminismin muodosta
Dekolonisointi vaatii kieltäytymistä rangaistuskeskeisestä feminismin mallista, joka tukeutuu poliisiin ja oikeuslaitokseen, sillä nämä instituutiot ovat historiallisesti rakentuneet rodullistetun väkivallan varaan.
Moniulotteinen lähestymistapa
Feminismin ei tule keskittyä pelkkään sukupuolten tasa-arvoon, vaan sen on tarkasteltava, kuinka valtio, pääoma ja patriarkaatti toimivat yhdessä luodakseen ”hylättäviä elämiä”.
Dekoloniaalinen feminismi tarjoaa utooppisen mielikuvituksen, joka uskaltaa ajatella järjestelmän ulkopuolelle. Se ei pyri vain parantamaan nykyistä systeemiä, vaan muuttamaan kaiken. Valkoisen feminismin dekolonisointi tarkoittaa luopumista johtoasemasta ja sen ymmärtämistä, että taistelu rasismia ja imperialismia vastaan on olennainen osa feminismiä, ei sen sivuseikka. Kuten Vergès toteaa, kyse on ”elämän politiikasta kuoleman politiikkaa vastaan”.
Françoise Vergès (s. 1952, Réunionsaari) on poliittinen teoreetikko, antirasistinen ja dekolonialistinen feministi ja itsenäinen kuraattori. Dekoloniaalinen feminismi (2019) ilmestyi Tutkijaliiton julkaisemana, Anna Tuomikosken suomennoksena, vuonna 2024.
