Onnellisuuden ja tasa-arvon mallimaana pitkään ylistetty Suomi on pysynyt hiljaa Gazan tilanteesta ja maahanmuuttajiin kohdistuneesta väkivallasta, mikä paljastaa sen liberaalin pinnan alla piilevät hierarkiat, kirjoittaa Shafi Musadiqque.
Saatat tuntea Suomen otsikoista, joissa sitä tituleerataan ”maailman onnellisimmaksi maaksi”, ylistetään sen ”inhimillisistä” vankiloista, tai HBO:n sarjasta, joka kertoo sen vielä äskettäin vallassa olleesta edistyksellisestä naisjohtoisesta hallituksesta.
Muulle maailmalle suomalaiset ovat mukava porukka. Tämä pohjoismaa on pitkään esitellyt itseään edistyksellisenä, rationaalisena kansakuntana. Mutta tämä viiden miljoonan asukkaan koilliseurooppalainen maa näyttää olevan liukumassa kulttuurisen eristyneisyyden, suvaitsemattomuuden ja hiljaisuuden koomaan. Saunan, kahvin ja onnellisuuden PR-savuverhon takana pitkään piilossa ollutta rasismia ja kulttuurista eristäytymistä koskeva pimeä puoli on tullut esiin. Et vain ehkä ole kuullut siitä.
Vuoden 2025 kesäkuussa bangladeshilainen ravintolatyöntekijää Rakibul Hasan Ridoyta puukotettiin Oulussa. Raporttien mukaan hänen hyökkääjänsä oli aiemmin sanonut haluavansa tappaa tummaihoisen henkilön. Ridoy ei ole pystynyt palaamaan töihin sen jälkeen, ja Suomen maahanmuuttovirasto harkitsee hänen työviisumin peruuttamista.
Rasismiskandaalit puhkeavat joka puolella. Eräs ministeri kuvaili televisiolähetyksessä maahanmuuttajien muuttavan Suomen ”kehitysmaaksi, sikolätiksi ja verilöylyksi” ja viittasi väestönvaihto-salaliittoteoriaan tosiasiana. Vain päivää aiemmin varapääministeri ja valtiovarainministeri Riikka Purra viittasi samaan teoriaan. Purra, joka kuuluu nationalistiseen, maahanmuuttoa vastustavaan, toiseksi eniten vuoden 2023 vaaleissa ääniä saaneeseen Perussuomalaisiin, säilyttää asemansa huolimatta siitä, että hän on julkaissut lukuisia väkivaltaisia, rasistisia ja maahanmuuttajia vastustavia kirjoituksia. ”Onko kellään tänään halua sylkeä kerjäläisiä ja hakata [N-sana] lapsia Helsingissä?”, Purraan linkitetty tili kirjoitti. Toisessa viestissä luki: ”Olen niin täynnä vihaa ja puhdasta raivoa… Mitä sinä teet mielelleni, islam?”
Suomen nopean oikeistolaistumisen kiihtyessä maan poliittiset kommentaattorit syyttävät siitä oikeistolaista koalitiohallitusta. Viha ja syrjintä ovatkin tulleet tavallisiksi ilmiöiksi. Uusien sääntöjen mukaan Suomen kansalaisuutta ei myönnetä henkilöille, jotka ovat menettäneet työpaikkansa tai tarvitsevat valtion tukea.
Mutta jopa Suomen progressiiviset media-analyytikot näyttävät sivuuttavan suomalaisen yhteiskunnan syvemmälle juurtuneen rasismin. Suomen valkoisuuden perusta oli olemassa jo kauan ennen tätä hallitusta tai edeltävää naisten johtamaa progressiivista hallitusta.
Euroopan Unionin vuonna 2023 julkaiseman raportin mukaan Suomessa esiintyy kolmanneksi eniten rasistista syrjintää EU:ssa, Saksan ja Itävallan jälkeen. Suomi on myös Euroopan kärkimaita työpaikan hakemisessa esiintyvän syrjinnän osalta.
Valkoisuus näyttää olevan laajalle levinnyt. Kyse ei ole vain ihonväristä, vaan tietystä, koloniaalisuuden kautta ilmenevästä maailmankuvasta, joka on nykyinen kolonialismin muoto. Se elää pitkään maan itsenäisyyden saavuttamisen jälkeen. Se ilmenee valtadynamiikassa vahvistaen hiljaa nativistisia tunteita ja ylläpitäen tätä samaa valtadynamiikkaa.
Monet suomalaiset tuntevat olonsa epämukavaksi, kun heitä yhdistetään kolonialismiin, koska heillä on oma miehityshistoria. He saattavat vähätellä valkoisuuden merkitystä ja katsoa sen kuuluvan vain amerikkalaiseen tai länsieurooppalaiseen postkolonialistiseen kontekstiin. Mutta siinä piilee pohjoismaisen tasa-arvon käsitteen ongelma. Se perustuu samankaltaisuuden ideaan, toisin kuin todellinen tasa-arvo, joka ymmärtää erilaisuuden ja eriävien mielipiteiden arvon.
Valkoisuus on syy Suomen passiiviseen reaktioon Israelin tekemään palestiinalaisten kansanmurhaan Gazassa. Yhdessä Baltian naapurimaidensa Viron, Latvian ja Liettuan kanssa se on viimeisiä maita maailmassa, joka ei ole vielä tunnustanut Palestiinan valtiota. Suomen hiljaisuus on jyrkässä ristiriidassa sen toimien ja Ukrainan puolustamisen kanssa Venäjän täysimittaisen hyökkäyksen jälkeen vuonna 2022.
Suomi toimii ”poliittisen käytännöllisyyden” status quon pohjalta. Tässä ideassa on outo kaksinaisuus: Suomi kannattaa Ukrainan aseistamista osana laajempaa poliittista ja kulttuurista läheisyyttä, jota yhdistävät yhteiset muistot Venäjän miehityksestä. Samalla Suomi on edistänyt Israelin kansanmurhaa palestiinalaisia vastaan, ja se mainitaan lokakuussa julkaistussa YK:n raportissa yhtenä jäsenvaltioista, jotka ovat osallisia epäsuorasti myymällä keskeisiä aseiden osia Israelille. Viime vuonna presidentti Alexander Stubb puolusti päätöstä jatkaa israelilaisten aseiden ostamista ”realismilla”.
Vuoden 2024 vaihtuessa vuoteen 2025 Suomi kieltäytyi tunnustamasta Palestiinaa ja ilmoitti muuttavansa kantaansa vain, jos sen liittolaiset tekisivät samoin. Siitä lähtien Iso-Britannia, Ranska ja Kanada ovat muuttaneet kantaansa Espanjan, Norjan ja Irlannin jälkeen. Jälkikäteen tarkasteltuna Suomen passiivisuus on merkki jo pitkään vallinneesta reaalipolitiikasta. Tämä pohjoismaa on historiallisesti hankkinut aseita, jotka on testattu palestiinalaisilla, jo kauan ennen Suomen liittymistä Natoon.
Suomen asekauppapolitiikka paljastaa sen koloniaalisen luonteen, sillä se osallistuu järjestelmään, joka asettaa oman itsesäilytyksensä etusijalle tummaihoisten ihmisten kustannuksella. Näin se ylläpitää rodullistettua hierarkiaa, jonka mukaan ”turvallisuus” on vain eurooppalaisuuteen läheisesti liittyvien ihmisten etuoikeus. Se tekee pilkkaa Suomen uudesta yrityksestä esittää itseään ”kansainvälisen yhteistyön” vankkana toimijana globaalin etelän maille.
Kuten muissakin asioissa, suomalaiset kommentaattorit syyttävät Suomen konservatiivista äärioikeistolaista koalitiohallitusta. On totta, että Suomen konservatiivinen johto on epäröinyt. Mutta he eivät ole ainoita.
Suomen passiivisuus Palestiinan suhteen näkyy ehkä parhaiten sen entisessä tähtipääministerissä, Sanna Marinissa. Maailman entinen nuorin pääministeri hurmasi kansainväliset tiedotusvälineet tyylikkäällä viestintätavallaan, mutta on pysynyt huomattavan hiljaa palestiinalaisten kansanmurhasta Gazassa.
Marin ei ole julkaissut yhtään lausuntoa palestiinalaisista kahden vuoden Gazassa tapahtuvan kansanmurhan aikana. Hänen rohkeimmat solidaarisuuden osoituksensa ovat olleet kaksi kuvaa Instagram-tarinoissa (jotka katoavat 24 tunnin kuluttua): virallisesti levinnyt, tekoälyn luoma ”All Eyes on Rafah” -kuva ja valokuva ”Free Palestine” -graffitista, joka on maalattu seinälle jossain hänen matkakohteistaan.
Samaan aikaan Marin on tehnyt säännöllisiä matkoja miehitettyyn Ukrainaan huolimatta siitä, että hän lopetti poliittisen uransa vuoden 2023 yleisten vaalien jälkeen. Miten voi vastustaa miehitystä yhdessä paikassa mutta ei toisessa? Valkoisuus on elossa ja voi hyvin.
Marinin työ Britannian entisen pääministerin Tony Blairin instituutissa on jälleen yksi esimerkki Suomen progressiivisesta valkoisuudesta yhdistettynä koloniaalisuuteen. Tony Blair -instituutti, joka on suunnitellut sodanjälkeisen Gazan kehittämistä ”Trump Rivieraksi” ja Elon Muskin mukaan nimetyksi teollisuusalueeksi, on pelkkä kolonialistinen koneisto. Marinin hiljainen kanta on häpeällistä pragmatismia. Samoin on Suomen kanta, jolla ei haluta suututtaa amerikkalaista isoveljeä. Suomen passiivisuus on syvään juurtunutta.
Suomen sosiaalidemokraattisen puolueen edustajat ovat vaienneet siitä, miksi he eivät koskaan tunnustaneet Palestiinaa, kun heillä oli siihen mahdollisuus. Marinin valvonnassa vuonna 2021 Suomi alkoi salata julkista tietoa aseiden vientilisensseistään, joista ensimmäinen koski toimitusta Israeliin.
Marinin ja muiden julkisuuden henkilöiden kautta näemme, kuinka kolonialismi ja valkoisuus – länsimaisen ”neutraaliuden” ja käytännöllisyyden serkut – ovat juurtuneet syvälle suomalaiseen kulttuuriin.
Suomen mediassa näkyy välähdyksiä niin sanotusta neutraaliudesta, kun keskustellaan lukemattomia kertoja musliminaisten pukeutumisesta. Tämä on outo pakkomielle maassa, jossa käytännössä koko väestö peittää itsensä päästä varpaisiin yhdeksän kuukautta vuodesta, jotta ei jäätyisi. Suomi harkitsee parhaillaan burkan ja niqabin kieltämistä, piittaamatta niiden ihmisten mielipiteestä, jotka haluavat peittää kasvonsa.
Neutraaliuden idealle perustuvat valtamediat eivät juurikaan edistä elinvoimaista moniarvoisuutta. Arvostetun Helsingin Sanomien artikkelissa haastatellaan kahta Helsingissä asuvaa naista. Toinen käyttää hijabia, toinen on päättänyt olla käyttämättä sitä. Artikkeli vaikuttaa hyvin laaditulta tarinalta naisten toimijuudesta. Mutta tämäkin hyvän mielen tarina peittää alleen häiritsevän valtapelin: nainen, joka päättää omasta tahdostaan käyttää huivia, voi olla vain sellaisen rinnalla, joka on aktiivisesti hylännyt sen. Toisin sanoen, vähemmistön asema voi olla olemassa vain vastakkaisen hallitsevan normin valossa. Tarinan ilmeisen muslimi haastateltava on olemassa vain suhteessa huivia käyttämättömään ’vastapuoleensa’.
Kun kaivaa hieman syvemmälle, huomaa, että ”neutraali” journalismi on vain toinen sana valkoisuuden ylläpitämiselle.
Kuitenkin tällä hetkellä käynnissä oleva hiljainen muutos antaa aihetta toivoon. Poliitikot, kuten Li Andersson, joka oli osa Marinin koalitiohallitusta pandemian vuosina ja on nyt Euroopan parlamentin jäsen, ovat olleet päättäväisyyden ja intohimon valopilkkuja. Suomen suurimman vasemmistopuolueen entinen johtaja on säännöllisesti kritisoinut Suomen passiivisuutta Palestiinan suhteen, esittänyt politiikkaa tavallisille ihmisille ymmärrettävällä tavalla ja kritisoinut avoimesti edellistä vasemmistohallitusta sen epäonnistumisista. Andersson ei säästele sanojaan, vaan kuvailee Suomen nykyistä hallituspolitiikkaa ”pelkäksi thatcherismiksi, johon on lisätty rasismia”. Hänen voittonsa Euroopan parlamentin vaaleissa oli vastoin tämän vuoden alkupuolella koko unionissa vallinnutta oikeistolaista suuntausta ja sen odotetaan inspiroivan muita puolueita muodostamaan yli puoluerajojen ulottuvia koalitioita.
Suomen progressiivisilla voimilla on vielä tekemistä. He voisivat oppia jotain Zohran Mamdanin pormestarinvaalivoitosta New Yorkissa siitä, kuinka tärkeää on ottaa mukaan erilaisia yhteisöjä matkan varrella. Se edellyttää sellaisten viestintätapojen omaksumista, jotka ovat vastoin Suomen kulttuurista ja poliittista joustamattomuutta.
Suomi on kuitenkin onnekas, koska sillä on jo pitkät perinteet puolellaan. Ammattiliittojen jäsenyys on edelleen vahvaa (vaikka ulkomaalaiset ovat harvemmin liittojen jäseniä). Historiallisesti sosialistinen valtionpolitiikka on edelleen merkittävä perusta. Mamdani itse mainitsi Suomen uusille äideille annettavat ilmaiset äitiyspakkaukset inspiraationa omalle visiolleen. Suomen on nyt yhdistettävä olemassa olevat perinteensä uusiin ideoihin monikulttuurisista koalitioista.
Suurimmat muutokset ovat tapahtuneet Suomen kansalaisyhteiskunnan sisällä. Suomi ei ole tunnettu vahvasta radikaalin mobilisoinnin perinteestä. Sitä hillitsee kulttuurinen vastenmielisyys erottua joukosta. Nuorempi sukupolvi on nyt löytänyt uuden voiman vastustaa ja puhua avoimesti, vaatia oikeutta palestiinalaisille ja lopettaa ulkopolitiikan kaksoisstandardit.
Useat suomalaiset aktivistit olivat mukana Global Sumud Flotilla -laivueessa, joka yritti toimittaa apua Gazaan lokakuussa 2025. Aktivistien mukaan heidän paluunsa kotiin järjesti kuitenkin Kreikan viranomaiset, ei heidän oma hallituksensa. (Laivueen tunnetuin osallistuja, ilmastokampanjoija Greta Thunberg, on myös kotoisin pohjoismaisesta maasta.) Ja Israelin tekemä palestiinalaisten kansanmurha Gazassa on herättänyt kahden viime vuoden aikana opiskelija-aktivismin aallon kolmessa Suomen yliopistossa. Useat suomalaiset yliopistot vaativat nyt akateemisen boikotin mukaisesti Israelin poissulkemista EU:n suuresta tutkimusyhteistyöstä, joten vaikutukset ulottuvat boikottien ja institutionaalisten divestointien ulkopuolelle. Suomen nuoriso on saattanut käynnistää kulttuurisen muutoksen vastalauseiden osoituksillaan.
Jopa Suomen alkavaan monikulttuurisuuteen kohdistuvassa vastareaktiossa on syytä toivoon. Rotuväkivalta esiintyy usein samanaikaisesti paikallisten dynaamisten muutosten kanssa, kun toinen sukupolvi astuu esiin itsevarmasti. Voidaan tehdä vertaus 1970- ja 1980-lukujen Isossa-Britanniassa eläneisiin esi-isiini. Rotuun perustuvat hyökkäykset lisääntyivät aikana, jolloin brittiläisyyttä koskeva käsitys laajeni entistä inklusiivisemmaksi. Voin kutsua itseäni brittiläis-bangladeshilaiseksi maahanmuuttajien toisen sukupolven lasten vastarinnan ja mobilisoitumisen ansiosta, sillä he eivät enää tyytyneet pysymään hiljaa ja vain selviytymään.
Myönnän, että oma asemani vaikuttaa näkemyksiini. Kirjoitan tätä Lontoosta, kaupungista, jonka väkiluku on kaksinkertainen koko Suomen väkilukuun verrattuna. Kaupungista, jossa tiedonvaihto tapahtuu nopeasti. Ideat syntyvät salamannopeasti. Pelkästään omassa naapurustossani puhutaan yli 140 kieltä. Konflikteja suvaitaan tavalla, jota pohjoismainen kulttuuri vastustaa.
Silti on selvää, että – jopa tämän oikeistolaistumisen keskellä – uuden sukupolven keskuudessa on hiljaa syntymässä uudenlainen suomalaisuus, jossa monikulttuurisuus ja ”välimaailmassa” eläminen nähdään yhteiskunnan vahvuutena. Identiteetti, joka on äänekkäämpi, rohkeampi, joustavampi ja yhtä suomalainen kuin ennenkin. Maailma, jossa Ridoy voisi kutsua itseään suomalais-bangladeshilaiseksi, jos hänelle annetaan siihen poliittinen ja kulttuurinen mahdollisuus.
Shafi Musaddique
Kirjoittaja on brittiläis-bangladeshilainen freelance-toimittaja.
Julkaistu Analyst Newsin verkkoalustalla 19.11.2025. Käännös: Konteksti-media
