Yhdysvallat ja Eurooppa ovat pitkään käyttäneet yksipuolisia pakotteita taloudellisena aseena ja ylivallan välineenä niitä hallituksia vastaan, jotka pyrkivät vapautumaan länsimaiden hallinnasta. Modernit talouspakotteet ovat korvanneet 1800-luvun sotilaalliset valloitukset ja siirtomaavallan Yhdysvaltojen ja EU:n ensisijaisena sodankäynnin muotona.
Pakotteilla painostetaan heikommat valtiot mukauttamaan sisä- ja ulkopolitiikkansa länsimaisiin etuihin ilman suoraa sotilaallista interventiota. Niillä ylläpidetään hierarkkista maailmanjärjestystä, jossa länsimaat määrittävät kansainvälisen rahoituksen, kaupan ja legitimiteetin pelisäännöt ja rankaisevat niiden haastajia. Tavoitteena on suojella vakiintunutta taloudellista valta-asemaa lamauttamalla suvereeneja valtioita, jotka esimerkiksi kansallistavat kriittisiä resurssejaan, kehittävät vaihtoehtoisia rahajärjestelmiä tai liittoumia lännen kilpailijoiden kanssa.
Keskeiset mekanismit
Länsimaiden asettamien pakotteiden voima perustuu niiden valtaan maailman varantovaluuttojen (Yhdysvaltain dollari ja euro) ja kansainvälisten maksujärjestelmien (SWIFT) kautta, sekä keskeisissä teknologioissa, kuten satelliitit, pilvipalvelut, ohjelmistot. Yhdysvaltain dollarin rooli globaalin kaupan ensisijaisena maksuvälineenä antaa Yhdysvalloille ainutlaatuista valtaa. Sen estäessä valtioiden pääsyn dollaripohjaiseen rahoitusjärjestelmään esimerkiksi keskuspankkeihin kohdistuvilla sanktioilla tai SWIFT-järjestelmästä sulkemisella Yhdysvallat voi tehokkaasti tehdä valtioista taloudellisia hylkiöitä. Tämä tarkoittaa globaalin rahoitusinfrastruktuurin käyttämistä yksipuolisten poliittisten tavoitteiden saavuttamiseksi.
Ekstraterritoriaalisuus (toissijaiset sanktiot) tukee voimakkaasti väitettä ”imperialistisesta työkalusta”. Yhdysvallat ja EU vaativat usein, että ”kolmansien maiden” yritykset ja pankit noudattavat myös niiden sanktioita, tai uhkana on sakkorangaistukset ja sulkeminen markkinoilta ja rahoitusjärjestelmistä. Tämä tarkoittaa, että Yhdysvallat voi rangaista iranilaisia liiketoimia harjoittavaa kiinalaista pankkia. Tämä laajentaa Yhdysvaltojen lainsäädännön vaikutuspiiriä globaalisti, mitä voi pitää eräänlaisena oikeudellisena imperialismina.
Pakotteet ovat käytännössä harvoin kohdennettuja. Ne lamauttavat kokonaisia talouksia, mikä johtaa hyperinflaatioon, lääkkeiden ja elintarvikkeiden puutteeseen sekä humanitaarisiin kriiseihin (mm. Irak 1990-luvulla, Iran, Venezuela, Syyria, Kuuba). Taakka lankeaa siviileille, ei eliitille, mikä luo yhteiskunnallista painetta, joka voi johtaa epävakauteen tai hallinnon vaihtumiseen – usein toimien keskeisimpiä tavoitteita.
Epäjohdonmukaisuus heikentää luottamusta yleismaailmallisiin periaatteisiin. Miksi Venezuelalle määrätään ankaria sanktioita väitettyjen vaaliongelmien vuoksi, mutta Saudi-Arabialle ei ihmisoikeusrikkomusten tai Jemenin sotarikosten vuoksi? Miksi Iraniin kohdistetaan painostusta sen ydinohjelmasta, mutta Israelin ydinarsenaaliin ei reagoida? Ja miksi Israel ylipäätään säästyy kokonaan pakotteilta, vaikka kaikkia YK:n kansanmurhasopimuksen allekirjoittaneita maita sitoo velvollisuus estää kansanmurha ja rankaista siitä.
Tämä valikoiva soveltaminen paljastaa, että todellinen kriteeri on geostrateginen linjaus, ei normien rikkominen sinänsä.
Valtava inhimillinen hinta
The Lancetissa julkaistussa tuoreessa artikkelissa taloustieteilijä Francisco Rodríguezin johtama tutkimus selvitti, että Yhdysvaltojen ja EU:n yksipuoliset pakotteet tutkimusjaksolla vuosina 1970–2022 aiheuttivat 38 miljoonaa ylimääräistä kuolemaa. Joinakin 1990-luvun vuosina nämä toimenpiteet tappoivat yli miljoona ihmistä vuodessa. Vuonna 2021 ne aiheuttivat edelleen yli 800 000 kuolemantapausta vuositasolla. Luku on huomattavasti suurempi kuin sotien vuotuiset suorat uhrit.
Yli puolet pakotepolitiikan uhreista on lapsia ja vanhuksia, jotka ovat alttiimpia pakotteiden aiheuttamalle keinotekoiselle puutteelle. Mekanismina toimii nälkä, ehkäistävissä olevat sairaudet ja julkisen terveydenhuollon infrastruktuurin romahtaminen. Tämä käy selvästi ilmi Yhdysvaltain ulkoministeriön huhtikuussa 1960 laatimasta muistiosta, jossa selitettiin Kuubaa koskevien pakotteiden tarkoitus. Muistiossa todettiin, että Fidel Castro – ja laajemmin ottaen vallankumous – nauttivat suuresta kansansuosiosta Kuubassa. Siinä vaadittiin, että ”kaikki mahdolliset keinot on otettava viipymättä käyttöön Kuuban talouselämän heikentämiseksi” ”estämällä Kuubalta raha ja tarvikkeet, alentamalla tuloja ja reaalipalkkoja, aiheuttamalla nälkää, epätoivoa, ja hallituksen kaataminen”.
1990-luvulla Irakissa pakotteet johtivat arviolta puolen miljoonan lapsen kuolemaan. Tämä oli hinta, jota Yhdysvaltojen entinen ulkoministeri Madeleine Albright kuuluisasti kutsui ”sen arvoiseksi”. Venezuelassa sanktiot ovat johtaneet kymmenien tuhansien ihmisten ylimääräisiin kuolemiin nälän ja lääkkeiden puutteen vuoksi. Kyseessä on joukkosurmaluokan kollektiivinen rangaistus, jossa elämän perusedellytyksiä käytetään aseena.
Suoraan imperialistisesta pelikirjasta
Taloudelliset sanktiot eivät kohdistu johdonmukaisesti ihmisoikeuksien rikkojiin, vaan nimenomaan valtioihin, jotka uhmaavat länsimaisia geopoliittisia ja taloudellisia vaatimuksia. Tässä artikkelissa käsitellään vain osaa niistä lukemattomista valtioista, joihin on kohdistettu länsimaiden asettamia pakotteita ja täten aiheutettu valtavaa inhimillistä kärsimystä maiden siviiliväestöille. Yhdysvallat on asettanut pakotteita kolmannekselle maailman maista, mukaan lukien 60 %:lle köyhistä maista.
Kuuba on kärsinyt maailman pisimmästä kauppasaarrosta 66 vuotta, koska se ”syyllistyi” sosialistiseen vallankumoukseen “Amerikan takapihalla”, syösten vallasta USA:n tukeman diktaattori Fulgencio Batistan. Vuoden 1996 Helms–Burton-asetus laajensi tämän rangaistuksen ekstraterritoriaaliseksi uhkaamalla kaikkia ulkomaisia yrityksiä, jotka harjoittavat liiketoimintaa saarella.
30.1.2026 Presidentti Trump allekirjoitti laajan asetuksen, jossa Kuuba julistetaan ”epätavalliseksi ja poikkeukselliseksi uhkaksi”, ja antoi luvan uusille laajoille pakotteille. Yhdysvaltojen hallitus uhkaa tullimaksuilla ja pakotteilla kaikkia maita, jotka myyvät tai kuljettavat öljyä Kuubaan. Takavarikoinnit ja kuristava painostus pysäyttivät Venezuelan ja Meksikon toimitukset. Yhdysvaltojen järjestämä totaalisaarto on kansainvälisen lain vastainen ja uhkaa nyt näännyttää 11 miljoonan asukkaan saaren hengiltä.
Iran on joutunut maksimaalisen paineen kohteeksi alueellisen vaikutusvallan heikentämiseksi, ydinvoimakysymykseen vedoten. Maailman talousfoorumissa Davosissa tammikuussa 2026 järjestetyssä haastattelussa Yhdysvaltain valtiovarainministeri Scott Bessent selitti yksityiskohtaisesti, kuinka Yhdysvaltain pakotteet oli tarkoituksella suunniteltu ajamaan Iranin valuutta romahdukseen, lamauttamaan sen pankkijärjestelmä ja saamaan Iranin väestö kaduille.
Venezuelan täydellisen taloudellisen saarron tarkoituksena on ollut nimenomaisesti hallinnon vaihto. Sen ulkomailla olevat kansalliset varat on takavarikoitu ja presidentti Maduro kidnapattu. Mekanismi on ollut tarkoituksellinen: romahduttaa talous, näännyttää väestö ja aiheuttaa tarpeeksi kärsimystä, jotta vallanvaihto käynnistyy. Se on koko yhteiskuntaa vastaan käytävä taloussota, jonka tarkoituksena on hallita maan resursseja, maailman suurimpia öljyvarantoja.
Syyriaan Caesar-lain nojalla käyttöön otetut pakotteet toimivat täydellisenä taloussaartona 2020, joka esti ruoan, lääkkeiden ja jälleenrakennusmateriaalien saannin ja lamautti valtion pakottamalla sen poliittiseen antautumiseen väestön kollektiivisen rankaisemisen kautta. Massiivinen köyhtyminen ja romahtanut terveydenhuoltojärjestelmä olivat pakkokeinoja, eivät tahattomia seurauksia.
Valikoivuus on todisteena todellisista pyrkimyksistä. Liittolaiset kuten Israel, Saudi-Arabia tai Arabiemiraatit eivät kohtaa vastaavia toimenpiteitä. Kriteerinä on moraalin sijaan kuuliaisuus ja strategiset yhteistyöt.
Marraskuussa 2023 valtaosa maailman maista äänesti YK:n yleiskokouksessa ihmisoikeuksia loukkaavien yksipuolisten pakkotoimenpiteiden tuomitsemisen puolesta. Äänestystulos oli selvästi jakautunut: 128 maata äänesti puolesta ja 54 vastaan. Entiset kolonisoidut maat globaalissa etelässä vastustivat pakotteita, kun taas länsimaiset kolonisoijamaat puolustivat niitä.
Näkymätön sota – Afrikka ensisijaisena koekenttänä
Afrikan mantereella on jo vuosikymmenten ajan ollut käynnissä voimakas ja pitkäkestoinen taloudellisen pakottamisen hanke. Länsi on yhdessä alueellisten välikäsiensä kanssa kehittänyt täydellisen taidon kuristaa Afrikan maiden taloutta. Pakotteet ovat osa uuskolonialistista maisemaa, ensisijainen mekanismi mantereen kurinalaistamiseksi ja sen alistamiseksi lännen resurssipankiksi.
Maanosa on kantanut ja kantaa raskasta taakkaa kehittyneestä rahoitus- ja kauppasodankäynnin järjestelmästä, joka toimii kolmella toisiinsa liittyvällä tasolla.
1. Rakennesopeutuksen pakotteet
Ennen nykyaikaisten pakotteiden aikakautta länsi kehitti monenvälisten rahoituslaitosten kautta eräänlaisen taloudellisen pakottamisen muodon. Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) ja Maailmanpankin 1980- ja 1990-luvuilla määräämät rakennesopeutusohjelmat (SAP) olivat pakotteita toisella nimellä. Ne olivat määräyksiä, jotka pakottivat Afrikan hallitukset yksityistämään kansalliset varat (kaivostoiminta, yleishyödylliset palvelut, rautatiet) ulkomaisille yrityksille polkuhintaan, leikkaamaan terveydenhuollon, koulutuksen ja elintarviketukien julkisia menoja, vapauttamaan markkinat ja suuntaamaan taloudet yksinomaan raaka-aineiden vientiin.
Tuloksena oli kansakuntien järjestelmällinen teollisuuden taantuminen ja köyhtyminen. Julkiset terveydenhuoltojärjestelmät romahtivat, lapsi- ja äitikuolleisuus kasvoi ja köyhyys kääntyi jyrkkään nousuun. SAP-ohjelmat loivat syvän haavoittuvuuden, joka teki myöhemmistä suorista sanktioista hyvin tuhoisia. Ne olivat taloudellinen suunnitelma alistamiseksi, joka osoitti, että Afrikan itsenäistä talouspolitiikkaa ei suvaita.
2. Suora pakottaminen: suvereniteetin ja luonnonvarojen hallinnan rankaiseminen
Kun Afrikan maat ovat yrittäneet ottaa hallintaansa oman poliittisen kohtalonsa tai luonnonvaransa, välittömänä reaktiona on ollut suorat sanktiot.
Zimbabwe kärsi yli kahden vuosikymmenen ajan kattavista länsimaisista pakotteista, jotka alun perin määrättiin 2001 sen maareformiohjelman seurauksena . Ohjelman tarkoituksena oli korjata brittiläisen kolonialismin jälkeensä jättämä groteski rodullinen epätasa-arvo maanomistuksessa. Vastauksena ei ollut vuoropuhelu, vaan taloudellinen ja diplomaattinen saarto, jonka tarkoituksena oli saada talous romahtamaan. Sen seurauksena ilmennyt hyperinflaatio, julkisten palvelujen romahtaminen ja pakkomuutto johtuvat suoraan näistä sanktioista. Länsimaisissa tiedotusvälineissä syyksi annetaan jatkuvasti ”huono hallinto”, mikä peittää ulkoisen syyn.
Sudan on kärsinyt Yhdysvaltojen kattavista pakotteista1990-luvulta lähtien. Nämä Washingtonin ulkopolitiikan perustelujen mukaiset toimenpiteet lamauttivat Sudanin kyvyn harjoittaa kansainvälistä kauppaa, hankkia lääketieteellisiä laitteita ja ylläpitää rahoitusjärjestelmäänsä. Humanitaariset vaikutukset siviileihin – lääkkeiden, maatalouslaitteiden ja vedenkäsittelyn varaosien puutteen vuoksi – olivat katastrofaaliset.
Eritrea oli vuosia YK:n laajan aseidenvientikiellon ja kohdennettujen pakotteiden kohteena, mikä rajoitti vakavasti sen taloudellista kehitystä ja lisäsi alueellista epävakautta. Pakotteet perustuivat väitteisiin, jotka myöhemmin todettiin virheellisiksi.
3. Uuskolonialistinen valvontajärjestelmä: alueelliset elimet välittäjinä
Hienovaraisin nykyaikainen kehitys on sanktioiden ulkoistaminen afrikkalaisille alueellisille elimille, jotka toimivat länsimaisen painostuksen välittäjinä. Länsi-Afrikan valtioiden talousyhteisö (ECOWAS) on tullut tämän tärkeimmäksi välineeksi.
Malin, Guinean ja Burkina Fason sotilasvallankaappauksien jälkeen ECOWAS on Pariisin ja Washingtonin voimakkaan painostuksen alla asettanut rankkoja talous- ja kauppapakotteita. Nämä pakotteet jäädyttävät maiden varat alueellisissa pankeissa, katkaisevat sähkön ja kaupan virrat naapurimaista. Niillä aiheutetaan välitön pula elintarvikkeista, polttoaineesta ja lääkkeistä. Kyseiset sotilasvallankaappaukset nauttivat kansan tukea, koska kansa on saanut tarpeekseen korruptoituneista, länsimaille myötämielisistä hallituksista.
Pakotteet ovat kolonialistisen talousvallan jatkoa nykyaikaisin keinoin. Ne ovat kansainvälisen järjestelmän oletusarvoinen täytäntöönpanomekanismi, joka vaatii Afrikalta alistumista.
Saarto pakotteena Gazassa ja miehitetyllä Länsirannalla
Palestiinassa taloudellinen sodankäynti toimii usealla tasolla: näkyvällä rajojen militarisoinnilla, miehityksellä ja rahoitusjärjestelmän kautta.
Vuodesta 2007 lähtien Gaza on kärsinyt maailman pisimmästä piirityksestä – maalta, ilmasta ja mereltä käsin toteutetusta sotilaallisesta saarrosta, jonka Israel itse on määritellyt ”taloudelliseksi sodankäynniksi” tarkoituksenaan pitää väestö ”dieetillä”. Israel valvoo ja rajoittaa kaikkea tuontia ja vientiä. Ja kuten viimeisen yli kahden vuoden aikana on nähty, se voi myös sulkea tuonnin kokonaan.
”Kaksikäyttötuotteiden” luetteloissa kielletään sementti, putket, lannoitteet ja vedenpuhdistuskemikaalit ”turvallisuussyistä”, mikä varmistaa, että infrastruktuuria ei voida rakentaa uudelleen ja että koko sukupolvi on loukussa ”ulkoilma-vankilassa”, jonka YK varoitti jo vuonna 2012 muuttuvan asumiskelvottomaksi vuoteen 2020 mennessä.
Länsirannalla satojen tarkastuspisteiden, tiesulkujen ja kulkulupien verkosto pirstoo palestiinalaisalueen eristyneiksi saarekkeiksi. Liikkuminen viivästyy tuntikausia, se estetään mielivaltaisesti ja siihen liittyy järjestelmällistä nöyryyttämistä. Nämä ovat pakotteita, joita pannaan täytäntöön suoralla fyysisellä väkivallalla. Kyse on päivittäisen elämän sotilaallisesta kontrolloinnista.
Tätä näkyvää piiritystä vahvistaa näkymättömämpi piiritys: taloudellinen valvonta. Israel kerää palestiinalaishallinnon puolesta kuukausittain noin 200 miljoonaa dollaria tullimaksuina ja veroina palestiinalaisille markkinoille tarkoitetuista tavaroista – varat, jotka kansainvälisen sopimuksen mukaan kuuluvat palestiinalaisille.
Nämä verot sisältävät tullit, ostoverot ja arvonlisäveron Israelista ja muualta maailmasta tuoduista tuotteista. Vuodesta 1994 lähtien Pariisin protokolla on säätänyt ehdot, joilla Israel kerää ja siirtää nämä tulot, mikä vahvistaa Israelin merkittävää valvontaa palestiinalaisten verotuloihin. Tämä järjestely on antanut Israelille mahdollisuuden keskeyttää tai vähentää varoja oman harkintansa mukaan. Israel on usein pidättänyt tai vähentänyt osan näistä varoista ja käyttänyt niitä poliittisten kiistojen painostuskeinona. Vuodesta 2019 lähtien Israel on myös vähentänyt varoja, joilla katetaan palestiinalaishallinnon maksuja palestiinalaisvankien ja marttyyrien perheille.
Israelin 7.10.2023 aloittaman Gazan hyökkäyssodan jälkeen se siirsi enää vain noin 30% palestiinalaisille kuuluvista tullituloista, kun se oli ensin vähentänyt tuloista palestiinalaishallinnon Gazan palkkoihin ja sosiaalipalveluihin osoittamat varat. Israelin pidättämät, palestiinalaisille kuuluvat varat ovat kasvaneet jo yli 3 miljardiin dollariin.
Pakotteet ilmoitetaan määrättävän kansainvälisen oikeuden rikkomuksista rankaisemiseksi. Palestiinan kontekstissa tämä logiikka on järjestelmällisesti käännetty päälaelleen. Israel, jota vastaan on vuosikymmenten ajan annettu sitovia YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmia, ei joudu pakotteiden kohteeksi. Sen sijaan taloudellisia pakkokeinoja käytetään suojelemaan miehittäjävaltiota vastuulta ja rankaisemaan niitä, jotka dokumentoivat tai vastustavat sen rikoksia. Uhria, sen tukijoita ja puolestapuhujia rangaistaan; väärintekijää ja sen tukijoita suojellaan.
Oikeudellinen savuverho – ”humanitaaristen” pakotteiden illuusio
Perinteinen oikeudellinen käsitys talouspakotteista maalaa kuvan asteittaisesta, laillisesta globaalin hallinnon järjestelmästä. Sen huipulla ovat monenväliset YK:n turvallisuusneuvoston asettamat pakotteet, jotka turvallisuusneuvosto (UNSC) on hyväksynyt YK:n peruskirjan VII luvun nojalla ja jotka ovat kansainvälisen lain kultainen standardi. Niiden yksipuoliset vastineet, joita yksittäiset valtiot tai EU:n ja Yhdysvaltojen kaltaiset blokit ovat asettaneet, ovat paljon kiistanalaisempia, mutta niitä puolustetaan edelleen ulkopolitiikan välttämättöminä välineinä. Tämä kehys toimii kuitenkin juridisena todellisuuden savuverhona, jossa oikeudellisuus romahtaa käytännössä ja koko rakenne palvelee siviiliväestöön kohdistuvan syvän väkivallan laillistamista.
YK:n turvallisuusneuvoston pakotteiden laillisuuden perustana on YK:n peruskirjan 41 artikla, joka valtuuttaa käyttämään ei-sotilaallisia keinoja kansainvälisen rauhan ylläpitämiseksi. Esimerkkinä mainitaan vuoden 1990 Irakia koskevat pakotteet (päätöslauselma 661).
Tämä tapaus on kuitenkin osoitus järjestelmän kohtalokkaasta valuviasta. Vaikka Irakin pakotteet katsottiin monenvälisenä toimenpiteenä ”laillisiksi”, ne johtivat YK:n virkamiesten mukaan ”lähes kansanmurhan kaltaiseen” humanitaariseen katastrofiin, jossa kuoli yli puoli miljoonaa lasta. Laillinen valtuutus ei estänyt kollektiivista rangaistusta, vaan helpotti sitä kansainvälisen legitiimiyden leimalla. Myöhempi siirtyminen niin sanottuihin ”älykkäisiin” tai kohdennettuihin pakotteisiin ei ollut moraalinen korjaus, vaan poliittinen brändin uudistaminen – yritys säilyttää väline sen jälkeen, kun sen groteski inhimillinen hinta oli mahdotonta kiistää.
Yksipuolisten pakotteiden oikeudellinen kritiikki on terävämpää, mutta silläkään ei ole ollut vaikutusta. Valtion suvereniteetin ja puuttumattomuuden periaatteita rikotaan selvästi, kuten Iranin haaste Yhdysvaltojen pakotteita vastaan Kansainvälisessä tuomioistuimessa (ICJ) osoittaa. ICJ:n väliaikaiset määräykset humanitaaristen tavaroiden sallimisesta sivuutetaan säännöllisesti, mikä osoittaa, että pakotteita määräävälle valtiolle poliittiset tavoitteet ovat kansainvälisiä oikeudellisia päätöksiä tärkeämpiä.
Tämä johtaa tekopyhyyteen: oikeudellisessa keskustelussa keskitytään menettelyyn (kuka on hyväksynyt sanktion), jotta vältettäisiin vastuu lopputuloksesta (ihmisoikeuksien järjestelmällinen rikkominen). Suhteellisuusperiaate, joka on kansainvälisen humanitaarisen oikeuden kulmakivi, menettää merkityksensä. Kuten Venezuelassa on nähty, öljysektoriin – joka tuottaa n. 96 % maan vientituloista – kohdistettiin sanktioita, joiden ilmoitettu tavoite on ”demokratian suojeleminen”. Ennakoitava ja dokumentoitu tulos oli kansanterveyden, elintarvikejärjestelmien ja perusinfrastruktuurin romahtaminen. Laillisuudesta keskustellaan, kun taas koko talouden kuristaminen poliittisen muutoksen aikaansaamiseksi taloudellisella sodankäynnillä on normalisoitu diplomatiana.
Pakotetoimenpiteitä määräävät tahot – YK:n turvallisuusneuvosto, EU ja kansalliset elimet, kuten Yhdysvaltain ulkomaisen omaisuuden valvontavirasto (OFAC) – toimivat täydellisessä rankaisemattomuudessa. YK:n turvallisuusneuvosto on luonteeltaan poliittinen elin, ja sen pysyvien jäsenten veto-oikeus varmistaa, että sanktiot ovat voimakkaiden väline, eivät puolueettoman oikeuden mekanismi. EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan (YUTP) pakotteet (vaikka ne on kääritty ”eurooppalaisten arvojen” kielenkäyttöön), kohdistuvat rutiininomaisesti geopoliittisiin kilpailijoihin ja entisiin siirtomaihin laajentaen uuskolonialistista vaikutuspiiriä taloudellisin keinoin.
Yhteenvetona voidaan todeta, että sanktioita koskeva oikeudellinen kehys ei ole sääntelyjärjestelmä, vaan legitimointijärjestelmä. Se tarjoaa sanaston, joka sisältää termejä kuten ”YK:n valtuutus”, ”kohdennetut toimenpiteet” ja ”humanitaariset poikkeukset” peittämään epäsymmetrisen taloudellisen sodankäynnin käytäntöjä. Olipa kyseessä monenvälinen tai yksipuolinen sanktio, lopputulos on sama: kansainvälisen taloudellisten, sosiaalisten ja sivistyksellisten oikeuksien yleissopimuksen rikkominen, kollektiivisen rangaistuksen määrääminen ja hierarkkisen maailmanjärjestyksen vahvistaminen, jossa voima on yhtä kuin oikeus.
Tässä yhteydessä laki ei ole haavoittuvien suojelija, vaan voimakkaiden ase, savuverho, jonka takana kansakuntien piiritys jatkuu. Todellinen laillisuus alkaisi väestöjen luovuttamattomasta oikeudesta olla vapaita pakkokeinoista, jotka kieltävät heiltä ruoan, lääkkeet ja itse elämän.
