Tuhansia ulkomaalaisia palvelee Israelin armeijassa kotimaidensa laillisella hyväksynnällä, kun taas rauhanomainen mielenosoittaminen sotaa vastaan on kriminalisoitu. Tämä kaksoisstandardi paljastaa kansainvälisen oikeuden ja vastuuvelvollisuuden syvän epäonnistumisen, kirjoittaa Refaat Ibrahim.
Israelin miehitys ilmoitti äskettäin järkyttäviä lukuja, jotka eivät pelkästään heijasta sen kentällä kokeman sotilaallisen paineen laajuutta vaan paljastavat myös tämän konfliktin muuttuvan rakenteellisen luonteen.
Viralliset tiedot paljastivat lähes 50 000 ulkomaalaisen sotilaan palvelevan aktiivisesti sen armeijassa. Yhdysvallat oli listan kärjessä 12 135 sotilaalla. Sitä seurasi Ranska 6 127 sotilaalla, ja Iso-Britannia, Saksa, Ukraina, Italia ja Alankomaat sekä muut Euroopan ja Aasian maat. *
Asia ei typisty tähän. Israelin tiedotusvälineet vahvistivat, että hallitus pyrkii rekrytoimaan 30 000 uutta sotilasta uusista maahanmuuttajista ja myöntämään heille välittömän kansalaisuuden integroidakseen heidät sotilas- ja talouskoneistoonsa. Tämän toimenpiteen tarkoituksena on helpottaa armeijan virallisten lähteiden mukaan arviolta noin 20 000 taistelijan vajetta. Israelin valtiovarainministeri Bezalel Smotrich vahvisti tämän suunnan keskustellessaan hallituksen suunnitelmasta seuraavaan “tulitauon” vaiheeseen, ja kuvaili ”henkilöresurssien” tuontia ulkomailta peruspilariksi sionistisen hankkeen jatkumisen varmistamiseksi eksistentiaalisten haasteiden edessä.
Keskeisin mannertenvälisen mobilisaation herättämä kysymys on: miten nämä yksilöt suostutellaan jättämään elämänsä maailman vauraissa pääkaupungeissa ja taistelemaan Gazan ja Länsirannan kujilla? Vastaus piilee monimutkaisessa mobilisaatiokoneistossa, jossa Israel tekee yhteistyötä lähtömaiden kanssa useiden väylien kautta.
Ensinnäkin on olemassa ideologisia rekrytointiohjelmia, joita globaalit sionistiset järjestöt tukevat yhteistyössä Israelin puolustusministeriön kanssa. Näihin kuuluvat Mahal-ohjelma, joka antaa muille kuin israelilaisille mahdollisuuden ilmoittautua vapaaehtoisesti armeijaan, ja Gadna-ohjelma, joka on suunnattu 15–17-vuotiaille nuorille heidän valmistelemiseksi psykologisesti ja sotilaallisesti. Näille nuorille rekrytoiduille Israelissa taistelemista ei kuvata sotarikoksena tai miehityksenä, vaan sivilisaation pelastustehtävänä tai ”Lähi-idän ainoan demokratian” puolustamisena.
Toiseksi länsivaltioilla on keskeinen rooli lainsäädännöllisen osallisuutensa kautta. Monien näiden maiden lait sallivat kaksoiskansalaistensa palveluksen ulkomaisessa armeijassa, erityisesti Israelissa, kansalaisuuttaan menettämättä. Monissa tapauksissa taistelualueilta palaavia kohdellaan sankareina pikemminkin kuin ulkomaalaistaistelijoina tai palkkasotureina. Viimeksi mainittu leima liitetään välittömästi heihin, jotka päättävät taistella missä tahansa muussa konfliktissa, joka ei ole länsimaisten etujen mukainen.
Tämä laillisuus, jota poliittinen retoriikka vahvistaa ja joka oikeuttaa Israelin toimet itsepuolustuksen nimissä, on luonut moraalisen kilven, joka rohkaisee tuhansia ihmisiä osallistumaan ihmisten tappamiseen ilman pelkoa syytteistä kotimaissaan.
Näemme täydellisen esimerkin siitä, mitä voidaan kuvailla miehityksen globalisaatioksi Sodan muuttaminen areenaksi, jossa tekijöinä ja osallisina ovat kymmenet tuhannet ulkomaiset vapaaehtoiset ja palkkasoturit, on harkittu yritys hajauttaa vastuu paikallisesta rikoksesta laajemmalle, globaaliksi taakaksi. Palestiinalaisten uhrien veri laimennetaan useiden kansallisuuksien kesken, mikä tekee oikeudellisesta vastuusta suurten maailman pääkaupunkien kohtaamista ja vastakkainasettelua vaativan monimutkaisen prosessin.
Tämän tragedia näkyy länsimaisten hallitusten noudattamissa hajonneissa normeissa. Samalla kun lentokenttiä ja toimistoja avataan taistelijoiden pääsyn helpottamiseksi Israeliin, ovia suljetaan ja lakeja terävöitetään vaientamaan kaikki omantunnon äänet, jotka vastustavat tätä kansanmurhaa. Yhdistyneissä kuningaskunnissa toimiva Palestine Action -liike on karu esimerkki tästä järjestelmällisestä sorrosta.
Kun liike toteuttaa rauhanomaisia tai protestoivia toimia, jotka kohdistuvat miehityksen joukoille tappamisvälineitä toimittaviin asetehtaisiin, kuten Elbit Systemsin tiloihin, viranomaiset eivät kohtele heitä sananvapautta harjoittavina mielenosoittajina. Sen sijaan viranomaiset käynnistävät laajoja kampanjoita heitä vastaan ja esittävät epämääräisiä syytöksiä esimerkiksi “intifadan globalisoinnista”, kotimaisesta terrorismista tai kansallisen turvallisuuden uhista. Aktivisteja pidätetään, heidän koteihinsa tehdään ratsioita ja terrorismin vastaisia lakeja käytetään heidän vaientamisekseen epätoivoisessa yrityksessä kriminalisoida omantunnonteot.
Tässä ristiriita on kiistaton. Sama valtio, joka sallii kansalaistensa kantaa asetta ja matkustaa Gazaan tappamaan lapsia sekä tarjoaa heille oikeudellisen suojan palattuaan, on samaan aikaan valtio, joka käsiraudoittaa toisen kansalaisen ja heittää hänet vankilaan rauhanomaisen istumisaktion järjestämisestä. Rauhanomaista mielenosoittaja, joka nostaa äänensä epäoikeudenmukaisuutta vastaan, rangaistaan, kun taas sotilas, joka toteuttaa epäoikeudenmukaisuutta, saa täyden poliittisen ja oikeudellisen suojan.
Tämä oikeudenmukaisuuden vääristyminen heijastaa kansainvälisen järjestelmän rakenteellista epäonnistumista, jossa sananvapautta tukahdutetaan pampuilla, kun taas tuhansista aseistetuista henkilöistä, jotka osallistuvat erottelematta siviileihin kohdistuviin operaatioihin, vaietaan.
Oikeudellisesta näkökulmasta nämä ulkomaiset sotilaat eivät voi piiloutua kaksoiskansalaisuuden tai valtioidensa tarjoaman suojan taakse. Kansainvälisen rikostuomioistuimen perustaneen Rooman perussäännön mukaan rikosoikeudellinen vastuu on henkilöillä, jotka tekevät, osallistuvat tai yllyttävät sotarikoksiin ja rikoksiin ihmiskuntaa vastaan. Itsepuolustusoikeuteen vetoaminen on valtioille poliittinen argumentti, mutta se ei vapauta yksittäistä sotilasta syytteestä, jos hän on todistettavasti osallistunut asuttujen alueiden pommitukseen, piiritys- ja nälkäpolitiikkaan tai ampunut siviilejä.
Geneven yleissopimusten ja Rooman perussäännön allekirjoittajamaiden kansalaisten osallistuminen sotilasoperaatioihin, jotka ovat johtaneet dokumentoituihin kansanmurhiin, avaa oven syytteeseenpanolle paitsi kansainvälisissä tuomioistuimissa myös niiden omissa kansallisissa oikeusjärjestelmissä sotarikoksiin osallistumisesta. Näiden valtioiden kyvyttömyys pitää kansalaisiaan vastuullisina on ristiriidassa niiden halun kanssa asettaa syytteeseen rauhanomaisia aktivisteja, mikä asettaa oikeusvaltioperiaatteen uskottavuuden näissä maissa tiukan tarkastelun kohteeksi ja vaarantaa niiden osallisuuden toimimattomuuden kautta.
Tätä sotilaallista mobilisaatiota ei voida erottaa länsimaiden hallitusten johtamasta narratiivisesta sodasta. Israelin virallisen retoriikan omaksuminen ja toistaminen Valkoisen talon, Downing Streetin ja Euroopan parlamenttien käytävillä loi hedelmällisen maaperän näiden 50 000 sotilaan rekrytoinnille. Kun konflikti kehystetään sivilisaatioiden yhteenotoksi tai sodaksi barbarismia vastaan, näiden maiden nuoret saattavat pitää Israelin armeijaan liittymistä sivilisaatiovelvollisuutena.
Tämä poliittinen tuki oikeutti enemmän kuin vain toimia kentällä. Se toimi epävirallisena rekrytointitoimena. Palestiinalaisia kohtaan suunnattua väkivaltaista retoriikkaa on suvaittu. Vastanarratiivi, joka kuvailee tilannetta miehityksenä, kansanmurhana ja apartheidina, on kriminalisoitu. Tämä yhdistelmä mobilisoi ihmisiä vihan- ja ylemmyydentunteen kautta ja loi ilmapiirin joka edesauttoi sotilaiden vakavia, kylmällä välinpitämättömyydellä tekemiä rikkomuksia, joita tehtiin uskoen heidän hallituksiensa suojelevat heitä moraalisesti.
Miehityksen globalisaatio ei ole pelkästään tekninen sotilaallinen toimenpide “työvoimapulan” kompensoimiseksi. Se on ideologinen ja poliittinen projekti, joka heijastaa paitsi kansainvälisten instituutioiden kyvyttömyyttä suojella perusoikeuksia myös siirtomaavallan hillitsemätöntä laajentumista. Nykyään Palestiina-kysymyksestä on tullut ratkaiseva testi sille, mitä globaalista oikeudenmukaisuudesta on jäljellä. Joko kansainvälinen laki koskee kaikkia, tai julistamme virallisesti ihmisoikeuksien aikakauden loppuneeksi ja viidakon lain alkaneeksi.
Tämän tilanteen ratkaiseminen vaatii enemmän kuin iskulauseita. Se vaatii kaikkien kätensä verellä tahranneiden tiukkaa oikeudellista syytteeseenpanoa riippumatta heidän passistaan, samalla kun se suojelee perustavaa oikeutta rauhanomaiseen mielenosoitukseen moraalisena keinona vastustaa armeijan ylilyöntejä. Hiljaisuus ‘tappajaviennin’ ja omantunnon äänen tukahduttamisen edessä on resepti täydelliseen moraaliseen ja oikeudelliseen romahdukseen, joka vähentää oikeudenmukaisuuden tyhjäksi iskulauseeksi, joka peittää jatkuvat rikkomukset.
Palestiinalaisten oikeuksien puolustaminen ei nykyään koske pelkästään pienen maa-alueen maantieteellistä kiistaa. Se on kansainvälisen oikeuden ja ihmisarvon pyhyyden puolustamista kaikkialla. Vaarana on muuten, että tämä globalisoitunut miehitys muuttuu malliksi, jota toistetaan muissa konflikteissa, tappaminen muuttuu rajattomaksi toiminnaksi ja oikeudenmukaisuus vain historiakirjoissa säilyneeksi muistoksi.
Historia ei anna anteeksi valtioille, jotka ovat korvanneet oikeuden vaa’an palkkasotureiden kivääreillä, kriminalisoineet rauhaa vaatineet ja aseistaneet kuoleman levittäjät.
Refaat Ibrahim
@refaat.ibrahim
@pens_resistant
Refaat Ibrahim on palestiinalainen kirjoittaja ja toimittaja Gazasta ja The Resistant Palestinian Pens (resistantpens.org) perustaja. Hän on valmistunut englannin kielestä ja kirjallisuudesta Gazan Islamilaisesta yliopistosta ja kirjoittaa Palestiinan poliittisista, sosiaalisista ja kulttuurisista kysymyksistä. Työnsä kautta hän vahvistaa palestiinalaisten ääniä miehityksen alla ja uskoo kirjoittamisen olevan silta totuuden ja ihmisten sydämien ja mielien välillä.
Tämä kirjoitus on julkaistu australialaisella John Menadue: Pearls and Irritations -media-alustalla 23.2.2026.
* Israelilaisen Hatzlacha-kansalaisjärjestön asianajajan Elad Manin IDF:lle tekemän tietopyynnön avulla saatujen tietojen mukaan 62 Suomen kansalaisuuden omaavaa sotilasta palveli Israelin armeijassa Gazan kansanmurhan aikana maaliskuussa 2025.
Declassified-sivuston julkaisemat tiedot kuvaavat niiden henkilöiden lukumäärää, joilla on Suomen- ja Israelin kaksoiskansalaisuus eli niin sanottu monikansalaisuus, ja jotka ovat olleet IDF:n palveluksessa maaliskuussa 2025. Gazassa palveluksessa olleita suomalaisia saattaa olla enemmänkin. Osa heistä on voinut jo päättää palveluksensa ennen maaliskuuta 2025.
