Aina kun juutalaisia vastaan missä tahansa maailmassa hyökätään tai heitä uhkaillaan, Israel yhdessä laajan poliittisten ja mediatukijoiden verkoston kanssa nopeasti kehystää tapahtuman historiallisen antisemitismin suoraksi jatkeeksi, kirjoittaa gazalainen kirjoittaja ja journalisti Refaat Ibrahim.
Väkivalta esitetään syvään juurtuneen vihan tuloksena juutalaisia kohtaan nimenomaan heidän juutalaisuutensa vuoksi, ikään kuin nykyinen poliittinen konteksti ja Israelin valtion juutalaisuuden nimissä tekemät toimet eivät vaikuttaisi tapahtumiin. Tämä yksinkertaistettu ja poliittisesti kätevä selitys jättää huomiotta perustavanlaatuisen todellisuuden: juutalaisten uskonnollisen identiteetin sijaan Israelin politiikalla on ratkaisevin rooli reaktioiden ja vihan muokkaamisessa ympäri maailmaa.
Tämä ei millään tavalla kiellä antisemitismin olemassaoloa tai vähättele sitä. Juutalaisviha on todellista, historiallisesti juurtunutta ja usein väkivaltaista. Moraalinen ja poliittinen ongelma syntyy, kun tätä todellisuutta käytetään kilpenä suojelemaan kolonialismia ja järjestelmällistä väkivaltaa harjoittavaa valtiota, ja kun juutalaiset monimuotoisena ihmisyhteisönä sekoitetaan tarkoituksella vakavista rikoksista syytettyyn Israeliin poliittisena ja sotilaallisena järjestelmänä.
Israel, jota merkittävät kansainväliset ja israelilaiset ihmisoikeusjärjestöt kuvailevat apartheid-järjestelmäksi ja joka on syyllistynyt Gazassa kansanmurhaan verrattaviin tekoihin, esittää itsensä juutalaisten valtiona ja juutalaisuuden globaalina suojelijana. Tämä väite ei suojele juutalaisia. Sen sijaan se asettaa heidät tulilinjalle ja sitoo heidän kohtalonsa sellaisen valtion rikoksiin, joka ei edusta kaikkia juutalaisia eikä puhu heidän nimissään moraalisesti tai uskonnollisesti.
Siviilien suojeleminen on periaate, ei poliittinen työkalu
Ihmisoikeuskehyksen ydinperiaatteita on, että jokainen siviili ansaitsee suojelua uskonnosta, etnisestä alkuperästä, sukupuolesta tai poliittisesta taustasta riippumatta. Juutalaisia vastaan hyökkääminen heidän uskonnollisen identiteettinsä vuoksi on tuomittava rikos, aivan kuten palestiinalaisia vastaan hyökkääminen heidän kansallisen identiteettinsä vuoksi on tuomittava rikos. Silti Israel on siirtomaa- ja sotilaallisilla käytännöillään heikentänyt tätä periaatetta ja muuttanut sen valikoivaksi työkaluksi, jota käytetään vain silloin, kun se palvelee sen etuja.
Gazassa maailma todistaa täydellisen tuhon näkymiä: naapurustot ovat raunioina, sairaalat tuhottu, lapset kuolevat pommituksiin, nälkään tai lääkkeiden puutteeseen. Samaan aikaan Israelin viralliset lausunnot oikeuttavat tätä väkivaltaa käyttämällä kollektiivista kieltä juutalaisten puolustamisesta tai juutalaisen sivilisaation suojelemisesta. Tällainen kielenkäyttö ei jää ilman seurauksia. Kun joukkotappaminen ja nälänhätä yhdistetään uskonnolliseen identiteettiin, joidenkin ihmisten on helpompi – virheellisesti ja vaarallisesti – projisoida nämä rikokset koko uskonnollisen yhteisön syyksi.
Sitten Israel väittää, että vihareaktio on antisemitismiä. Tässä mielessä Israel ei ole pelkästään vihan uhri, vaan yksi tärkeimmistä voimista luomassa vaarallista ympäristöä juutalaisille itselleen muuttamalla heidät moraaliseksi ja poliittiseksi suojaksi valtion rikoksille.
Sionismi on siirtomaapoliittinen projekti, ei uskonnollinen oppi
Tämän monimutkaisuuden ymmärtämiseksi on tehtävä selkeä ero sionismin ja juutalaisuuden välille: Juutalaisuudella uskontona on useita virtauksia; sionismi on siirtolaispoliittinen projekti. Juutalaisuus on uskonto ja identiteetti, jonka seuraajat elivät vuosisatoja erilaisissa yhteiskunnissa ja kohtasivat vainoa monissa paikoissa. Moderni sionismi on sitä vastoin poliittinen liike, joka syntyi 1800-luvun lopun Euroopassa nousevien eurooppalaisten nationalismien ja eurooppalaisen antisemitismin kontekstissa.
Poliittisen sionismin perustaja Theodor Herzl ei peitellyt projektin kolonialistista luonnetta. Kirjoituksissaan ja kirjeenvaihdossaan hän kuvaili sionismia siirtomaahankkeeksi ja haki tukea Euroopan imperialistisilta voimilta. Hänen tunnettu kirjeensä Cecil Rhodesille, yhdelle brittiläisen siirtomaavallan näkyvimmistä symboleista, ei ollut metaforinen, vaan suora pyyntö tukea siirtomaahanketta. Vielä tärkeämpää on, että Herzl itse ehdotti maantieteellisiä vaihtoehtoja Palestiinalle, kuten Ugandaa ja Argentiinaa, vahvistaen, ettei tavoitteena ollut uskonnollisen profetian täyttyminen, vaan siirtolaisyhteisön perustaminen eurooppalaisille juutalaisille.
Kristillisellä sionismilla oli keskeinen rooli tässä yhteydessä, erityisesti Britanniassa. Juutalaisten siirtokunnan tuki Palestiinaan ei johtunut juutalaisten turvallisuudesta heränneestä huolesta, vaan imperialistisista ja teologisista tulkinnoista, jotka näkivät Palestiinan uskonnollisten profetioiden täyttymyspaikkana ja samalla imperiumin strategisena tukikohtana. Tämä teologian ja politiikan lähentyminen huipentui vuoden 1917 Balfourin julistukseen, jossa myönnettiin Britannialle kuulumatonta maata kansalle, joka ei asunut siellä, samalla kun palestiinalaisten läsnäolo jätettiin huomiotta.
Väkivalta perustavanlaatuisena työkaluna
Ennen Israelin miehityksen perustamista aseistetut sionistiset miliisit harjoittivat järjestelmällistä väkivaltaa palestiinalaissiviilejä vastaan. Pommitukset, salamurhat ja verilöylyt eivät olleet yksittäisiä poikkeamia, vaan osa selkeää strategiaa, jonka tavoitteena oli tyhjentää maa alkuperäisväestöstä. Deir Yassinin verilöyly vuonna 1948 ei ole yksittäinen tapahtuma, vaan karu esimerkki terrorin käytöstä aseena palestiinalaisten pakottamiseksi pakenemaan, joka tunnetaan nykyään Nakbana.
Tämä perustavanlaatuinen väkivalta jatkui miehityksen vakiintumisen jälkeen eri muodoissa, mutta se säilytti saman logiikan: maan hallinnan, palestiinalaisyhteiskunnan pirstaloimisen ja pysyvän siirtomaavallan asettamisen.
Viime vuosikymmeninä termit, kuten apartheid, eivät enää rajoitu palestiinalaiseen keskusteluun. Kansainväliset järjestöt, kuten Human Rights Watch ja Amnesty International, sekä israelilaiset ihmisoikeustoimijat, kuten B’Tselem, ovat tulleet siihen tulokseen, että Israel noudattaa järjestelmällistä palestiinalaisia syrjivää erottelua.
Gazassa Israelin politiikka on astunut miehityksen politiikkaa pidemmälle siihen, mitä kansainvälisen oikeuden asiantuntijat ja ihmisoikeusjärjestöt kuvaavat kansanmurhaksi. Infrastruktuurin tahallinen tuhoaminen, elämää ylläpitävän ja säilyttävän terveydenhuoltojärjestelmän ottaminen kohteeksi sekä ruoan, lääkkeiden ja veden estäminen ovat tekoja, joita ei voida perustella sotilaallisesti. Ne kuuluvat kollektiivisen rangaistuksen ja hitaan tuhoamisen logiikan piiriin.
Antisemitismin aseistaminen: suojelusta sortoon
Antisemitismi on todellinen ja vaarallinen ilmiö. Tätä todellisuutta on kuitenkin poliittisesti hyödynnetty antisemitismin aseistamisessa. Sillä tarkoitetaan syytösten käyttöä välineenä Israelin oikeutetun kritiikin vaientamiseen aidon vihan vastustamisen sijaan.
Brittiläinen juutalainen antisionistinen aktivisti ja kirjailija Tony Greenstein on näkyvimpiä ääniä paljastamassa tätä käytäntöä. Kirjoituksissaan hän selittää, kuinka antisemitismisyytöksiä käytetään mustamaalaamaan toimittajia, aktivisteja, akateemikkoja ja jopa antisionistisia juutalaisia yksinkertaisesti siksi, että he kritisoivat Israelia tai tukevat palestiinalaisten oikeuksia. Greensteinin mukaan tämä käytäntö ei taistele rasismia vastaan, vaan riisuu käsitteeltä sen moraalisen merkityksen.
Kansainvälisen holokaustin muistoliiton (International Holocaust Remembrance Alliance, IHRA) edistämä antisemitismin määritelmä tarjoaa selkeän esimerkin. Tämä useiden valtioiden ja instituutioiden omaksuma määritelmä sisältää esimerkkejä, jotka sekoittavat Israelin kritiikin antisemitismiin, mikä tekee siitä tehokkaan välineen mielenosoitusten tukahduttamiseen, akateemikkojen hiljentämiseen ja julkisen keskustelun rajoittamiseen. Monet oikeustieteen asiantuntijat ovat varoittaneet, että tämä määritelmä suojelee valtiota pikemminkin kuin ihmisyhteisöä.
Konteksti-median toimituksen lisäys Suomen tilanteesta: IHRA:n 2016 pitämässä kokouksessa sen 31 jäsenvaltiota hyväksyi ei-oikeudellisesti sitovan työmääritelmän antisemitismille. Myös Suomi on ottanut sen käyttöön työmääritelmänä, ja Opetushallituksen sivuilta löytyvä opettajien ohje antisemitismin käsittelyyn perusopetuksessa nojaa siihen.
IHRA:n määritelmä toimii ohjeena, jota myös Euroopan komissio suosittelee vuoden 2022 rasismin ja antisemitismin torjumista koskevissa päätelmissään ja antisemitismin torjumista koskevassa vuoden 2018 julistuksessaan sekä on kehottanut kaikkia jäsenvaltioitaan hyväksymään määritelmän. Joissain maissa, kuten Saksassa, IHRAN:n antisemitismimääritelmän pohjalta on tehty lakimuutoksia.
Ironista kyllä, eurooppalainen äärioikeisto, joka on historiallisesti tunnettu vihamielisyydestään juutalaisia kohtaan, on noussut yhdeksi Israelin vahvimmista puolustajista. Tämä tuki ei heijasta aitoa muutosta rasistisissa näkemyksissä, vaan pikemminkin etujen lähentymistä: imagonpesua, islamofobian oikeuttamista ja väkivallan ulkoistamista toisille.
Johtopäätös: tarvitaan poliittista tietoisuutta, ei vihaa
Pohjimmiltaan tämä ei ole uskonnollinen kysymys, vaan poliittinen ja eettinen kysymys. Kyse on siirtomaajärjestelmästä, joka perustuu riistoon, syrjintään ja väkivaltaan. Tämän todellisuuden ymmärtäminen ja juutalaisuuden erottaminen monimuotoisena uskontona ja sionismin erottaminen poliittisena projektina ei ole antisemitismiä. Se on välttämätön edellytys oikeudenmukaisuudelle.
Todellinen oikeudenmukaisuus edellyttää palestiinalaisten suojelemista kansanmurhalta ja kaikkien suojelemista vihalta. Se edellyttää myös koko ihmisyhteisöltä päätöstä olla ryhtymättä siirtomaa-jengin rikosten peiteverkoksi ja sellaisten syytösten aseistamisen vastustamista, jotka tukahduttavat keskustelun ja estävät vastuunoton. Vain tällainen selkeys voi katkaista väkivallan kierteen ja avata horisontin rauhalle, joka perustuu oikeudenmukaisuuteen eikä ylivaltaan.
Refaat Ibrahim
@refaat.ibrahim
@pens_resistant
Refaat Ibrahim on palestiinalainen kirjoittaja ja toimittaja Gazasta ja The Resistant Palestinian Pens (resistantpens.org) perustaja. Hän on valmistunut englannin kielestä ja kirjallisuudesta Gazan Islamilaisesta yliopistosta ja kirjoittaa Palestiinan poliittisista, sosiaalisista ja kulttuurisista kysymyksistä. Työnsä kautta hän vahvistaa palestiinalaisten ääniä miehityksen alla ja uskoo kirjoittamisen olevan silta totuuden ja ihmisten sydämien ja mielien välillä.
Tämä kirjoitus on julkaistu australialaisella John Menadue: Pearls and Irritations -media-alustalla 30.12.2025.
