Israel on syvästi militarisoitunut yhteiskunta, jonka kansalaiset kasvavat historiallisen revisionismin ja indoktrinaation ympäristössä, joka valkopesee Israelin rikokset ja samalla kasvattaa syvään juurtunutta rasismia palestiinalaisia kohtaan. Israelin koulutusjärjestelmä johdattaa lapset ja nuoret sotilaiksi, palvelemaan apartheid-valtiota ja suorittamaan kansanmurhaa.
Nurit Peled-Elhanan, Jerusalemin heprealaisen yliopiston kieli- ja kasvatustieteen professori, joka on pitkään tutkinut ja analysoinut israelilaisia koulukirjoja, kuvailee, kuinka Israelin kansallinen opetussuunnitelma pyyhkii palestiinalaiset lähes kokonaan pois. Peled-Elhananin teoksessa “Palestine in Israeli School Books” (Palestiina israelilaisissa koulukirjoissa, 2012) kuvataan oppikirjojen sisältöä näin: Palestiinalaiset ovat poissa, ellei heitä esitetä terroristeina. Palestiinalaiskyliä ei ole merkitty karttoihin, vaan maa kuvataan niissä terra nullius -alueena, tyhjänä maana. Kuvasto pyrkii dehumanisoimaan tai alistamaan.
”Palestiinalaiset eivät yksinkertaisesti ole olemassa”, Peled-Elhanan kirjoittaa, “paitsi uhkana”. Sen sijaan juutalaiset kuvataan ikuisina uhreina, viattomana kansana, joka on piirityksen alla vihollisten ympäröimänä. Tällaisilla opetussuunnitelman valinnoilla on todellisia vaikutuksia: lapset oppivat kansallisen kieliopin, jossa ”me” ansaitsemme maan ja ”he” ovat ongelma, jota on hallittava tai joka on poistettava.
Koulutusjärjestelmä ruokkii muita instituutioita. Media, populaarikulttuuri ja valtion rituaalit toistavat samoja kliseitä, kuten ryhmien välisen vuorovaikutuksen ja konfliktien dynamiikan poliittiseen psykologiaan erikoistunut palestiinalais-brittiläinen tutkija ja kirjailija Emad Moussa on todennut: Israelin johtajat ovat yhteiskuntansa uskomusjärjestelmän, sosiaalisen identiteetin, etiikan ja emotionaalisten suuntausten tuote. Niin äärimmäisiä kuin heidän henkilökohtaiset taipumuksensa ovatkin, niitä ei voitaisi vapaasti toteuttaa, ellei yhteiskunta kannustaisi, hyväksyisi tai ainakin suvaitsisi niitä. Näitä uskomusjärjestelmiä opetetaan ja vahvistetaan jo varhaisesta koulunkäynnistä lähtien. Kun esiin nousee ihmisoikeuksia tai miehitystä koskevia kysymyksiä, niitä ei pysähdytä pohtimaan. Tärkeintä on saada aikaan yksimielinen varmuus: miehitys on oikeutettua itsepuolustusta; vastarinta laitonta terrorismia.
Kun oppikirjat vaikenevat Nakbasta ja sivuuttavat palestiinalaisten näkökulman, kokonaiset sukupolvet jäävät vaille välineitä, joilla nähdä palestiinalaiset tasa-arvoisina. Koulutus muuttuu indoktrinaatioksi.
Päiväkodista taistelukentälle
Israelissa ajatus armeijassa palvelemisesta romantisoidaan jo ennen murrosikää. Sotilaat ovat kansallissankareita, kansallisen velvollisuuden ja kansaan kuulumisen perimmäinen ilmentymä. Tämä indoktrinaatio alkaa Israelissa jo päiväkoti-iässä.
Kun lapsille uskotellaan, että he kuuluvat luonnostaan “valittuun kansaan”, ja että heitä vastaan hyökkää ja heistä tekee uhreja demoninen ja epäinhimillinen “toinen”, he hyväksyvät helposti ja ilman moraalista epäröintiä tähän “toiseen” (eli palestiinalaisiin) kuuluvien ihmisten sortamisen, pakkosiirtämisen ja joukkomurhat.
Kuten Peled-Elhanan selittää, ”taistelijuus esitetään ihanteellisena”. Asepalvelus ei ole vain kansalaisvelvollisuus – se on siirtymäriitti aikuisuuteen, yhteisöön ja arvovaltaan. Ne, jotka kyseenalaistavat sen, altistavat itsensä sosiaaliselle syrjäytymiselle, jopa vankeudelle.
Tällainen kulttuuri tuottaa enemmän kuin kurinalaisuutta; se tuottaa mukautuvuutta. Kun israelilaiset teini-ikäiset pukeutuvat univormuihinsa, he ovat jo vuosien ajan omaksuneet sen, että palestiinalaiset ovat vaarallisia, väkivaltaisia, irrationaalisia – uusia ”natseja, jotka uhkaavat juutalaisten olemassaoloa”.
Holokaustitrauman käyttäminen
Indoktrinaation keskiössä on Euroopan 1900-luvun suurimpiin tragedioihin kuuluva holokausti. Mutta Israelissa, ja myös monissa muissa juutalaisyhteisöissä, holokaustin yleismaailmallinen opetus, ”ei koskaan enää kenellekään”, kirjoitetaan uudelleen muotoon ”ei koskaan enää meille”.
Kun lapsille näytetään kuvia laihtuneista ruumiista ja kaasukammioista, heille kerrotaan, että sama viha, joka tappoi kuusi miljoonaa juutalaista, uhkaa nykyään juutalaisia Israelin rajojen ulkopuolella arabeissa, muslimeissa ja muissa kriitikoissa. Tällöin kollektiivinen trauma muuttuu poliittiseksi polttoaineeksi.
Järkyttävän kansanmurhan haavaa käytetään myötätunnon herättämisen sijaan väkivallan oikeuttamiseen. Se on trauman aseistamista: suru muuttuu nationalismiksi ja muisti militarismiksi.
Tällä aseistamisella on kolme ennustettavaa vaikutusta:
- Ennaltaehkäisysta tulee moraalisesti loogista. Jos historian opetus on, että tuho on aina lähellä, äärimmäiset toimenpiteet sen estämiseksi ovat perusteltavissa.
- Se vahvistaa vainoharhaisuutta, mikä tiivistää sosiaalista yhteenkuuluvuutta ja supistaa toisinajattelun tilaa.
- Se asettaa keskiöön ajattelutavan, jossa oman ryhmän kärsimys oikeuttaa toimenpiteet, jotka muuten olisivat kohtuuttomia – mukaan lukien kollektiiviset rangaistukset, joukkokarkotukset ja kansanmurhan.
Traumaattisia tapahtumia läpikäydään tavalla, joka rohkaisee lapsissa pelkoa ja piiritysmentaliteettia. Tuloksena on väestö, joka on valmis sotilaalliseen kuuliaisuuteen kriittisen pohdinnan sijaan. Tämä lapsiin kohdistuva, traumatisoiva indoktrinaatio etäännyttää moraalista, kun nämä lapset kutsutaan asepalvelukseen.
Kolme pilaria: uhrina oleminen, ylivertaisuus, epäinhimillistäminen
Tämän indoktrinaation psykologinen rakenne perustuu kolmeen toisiinsa kytkeytyvään pilariin.
Uhriuden tunne ylläpitää eksistentiaalisen uhan tunnetta – uskoa, että juutalaiset ovat jatkuvasti tuhon partaalla eikä minkään toisen kansan kärsimys voi koskaan vertautua heidän kärsimykseensä. Tämä lapsuudesta asti istutettu pelko muuttaa jokaisen palestiinalaisten vastarinnan, olipa se kuinka vähäinen tahansa, potentiaaliseksi holokaustiksi.
Ylivertaisuuden tunne kasvaa sen mukana. Narratiivi ikuisesta kärsimyksestä yhdistyy jumalalliseen poikkeuksellisuuteen – ajatukseen, että juutalaiset ovat valittuja, että maa kuuluu heille historiallisen ja hengellisen oikeuden perusteella. Nationalismi sulautuu teologiaan, ja tuloksena on maailmankuva, jossa hallitseminen on kohtalo, ei valinta.
Dehumanisaatio sulkee ympyrän. Palestiinalaisia ei kuvata yksilöinä, joilla on unelmia, perheitä tai oikeuksia, vaan kasvottomina massoina – terroristeina, tunkeilijoina, ”ihmiseläiminä”. Kun yhteiskunta sisäistää tällaisen kielenkäytön, väkivalta ei ole vain sallittua, vaan siitä tulee oikeutettua ja tavoiteltavaa.
Yhdessä nämä pilarit ylläpitävät kollektiivista piirityksen ja ylivoiman psykologiaa. Mielentila oikeuttaa miehityksen, saarron ja armottoman sodankäynnin selviytymiskeinoina.
Median ja hasbaran rooli
Israelin tiukasti valvottu mediaekosysteemi vahvistaa kouluissa opetettuja narratiiveja. Televisio, sanomalehdet ja jopa viihdekanavat kierrättävät kansallisen puhtauden ja ulkoisen uhan kliseitä. Hasbara – valtion virallinen ”propagandakoneisto” – levittää tätä propagandaa ulospäin, esittäen Israelin politiikan puolustuksellisena ja moraalisena ja leimaamalla kaiken kritiikin antisemitistiseksi.
Tämän kaikukammion sisällä Nurit Peled-Elhananin, professori Avi Shlaimin, Miko Peledin, Ilan Pappén tai Gideon Levyn kaltaiset toisinajattelijat joutuvat häirinnän, ammatillisen maanpaon ja jopa poliisin tutkinnan kohteeksi. Kriittiset äänet leimataan pettureiksi tai ”terrorismin” kannattajiksi, mikä pyrkii varmistamaan, että valtion indoktrinaatioprosessi pysyy haastamattomana.
Kaksijakoinen narratiivi: Israelin eroavat dialogit
Israelin sisäisen keskustelun (hepreaksi) ja ulkoisen, kansainvälisen keskustelun (pääasiassa englanniksi) välillä on syvä ero. Tämä ero ei ole vähäinen, vaan se on olennainen osa sitä, miten Israel hallitsee globaalia imagoaan ja selviytyy kansainvälisen oikeuden ja yleisen mielipiteen paineista.
Analyytikot ja tutkijat viittaavat tähän usein strategiana, jota kutsutaan ”hasbaraksi” (julkiseksi diplomatiaksi) tai ”kahden eri yleisön hallitsemiseksi kahdella eri narratiivilla”.
Sisäisesti hepreankielinen keskustelu on usein raakaa, ideologista ja koruttomasti ilmaistua: Maan valtaamisesta keskustellaan avoimesti poliittisena tavoitteena, ja korkeat ministerit kieltävät palestiinalaisten kansan ihmisyyden ja olemassaolon. Sotilaallinen voima kuvataan termeillä ”pelote” ja ”ruohonleikkuu”, jotka korostavat ylivoimaista voimaa ja säännöllisiä konflikteja diplomaattisten ratkaisujen sijaan. Konfliktista puhutaan eksistentiaalisin ja etnonationalistisin termein, taisteluna juutalaisten kotimaan puolesta sen tuhoamista havittelevia vihollisia vastaan.
Ulkoisesti englanninkielinen kertomus on huolellisesti laadittu kansainvälistä kulutusta varten, ja se on suunniteltu sopimaan liberaalin demokratian ja kansainvälisen oikeuden puitteisiin. Israel esittää itsensä rauhaa tavoittelevana ”Lähi-idän ainoana demokratiana”, jota haittaa vain ”rauhankumppanin” puute. Armeija on ”maailman moraalisin armeija”, joka ryhtyy ennennäkemättömiin toimenpiteisiin siviiliuhrien välttämiseksi. Siviiliuhrien kuolemista syytetään vastarintaa, ja kansainvälistä huolta siviiliuhrien määrästä hämmennetään esittämällä uhriluvuista kertovat palestiinalaislähteet epäluotettavina. Siirtokunnat pehmennetään “naapurustoiksi” tai “yhteisöiksi” ja niiden laajentuminen esitetään logistisena ongelmana eikä tarkoituksellisena poliittisena hankkeena alueiden hankkimiseksi.
Tällä kaksinaisuudella on selkeä strateginen tarkoitus. Ulkoinen narratiivi on suunniteltu säilyttämään tärkeä sotilaallinen, taloudellinen ja diplomaattinen tuki länsimaisilta liittolaisilta, erityisesti Yhdysvalloilta ja Euroopan mailta, yhdenmukaistamalla se näiden maiden julistamien arvojen kanssa. Samaan aikaan sisäinen diskurssi heijastaa ja vahvistaa Israelin sisällä vallitsevaa, fanaattista poliittista konsensusta, jossa alueellinen maksimointi ja juutalaisten ylivalta ovat yhä enemmän valtavirtaa.
Kaksijakoinen narratiivi antaa israelilaisille juutalaisille mahdollisuuden ylläpitää itsestään kuvaa sekä moraalisena, demokraattisena kansana että brutaalina, pysyvänä sotilaallisena miehittäjänä. Ulkomaailmalle osoitettu ”naamio” auttaa säilyttämään tämän itsetunnon, vaikka viime vuosina Israel ei ole onnistunut tämän naamion säilyttämisessä kuten aikaisemmin.
Israelin asepalvelus (IOF)
Israelin miehitysarmeija, joka tunnetaan nimellä Israelin puolustusvoimat (IDF), on olennainen osa israelilaisen yhteiskunnan ymmärtämistä. Lähes kaikki israelilaiset suorittavat kolmen vuoden asepalveluksen, ja useimmat jatkavat palvelusta reservissä keski-ikään saakka. Armeijan kenraalit siirtyvät usein eläkkeelle hallituksen ja teollisuuden johtotehtäviin. Armeijan hallitseva asema israelilaisessa yhteiskunnassa auttaa ymmärtämään, miksi sota, militaristinen nationalismi ja väkivalta ovat niin syvästi juurtuneet sionistiseen ideologiaan.
Israel on militarisoituneen asuttajakolonialistisen liikkeen tulos, joka hakee legitimiteettiään raamatullisesta myytistä. Se on aina pyrkinyt ratkaisemaan kaikki konfliktit väkivalloin: palestiinalaisiin kohdistuneet etniset puhdistukset ja joukkomurhat, jotka tunnetaan nimellä Nakba eli katastrofi vuosina 1947–1949, Suezin sota vuonna 1956, sodat arabinaapureiden kanssa vuosina 1967 ja 1973, kaksi Libanonin miehitystä, palestiinalaisten intifadat ja jatkumo sotilaallisia iskuja Gazaan, mukaan lukien viimeisin. Pitkä kampanja palestiinalaisten maan miehittämiseksi ja palestiinalaisten etniseksi puhdistamiseksi juontaa juurensa sionistisista terrorismia harjoittavista puolisotilaallisista joukoista (Lehi, Irgun ja Haganah), jotka muodostivat Israelin valtion ja olivat armeijan peruskivi, ja jatkavat toimintaansa IDF:n sisällä.
Militarisaatio muuttaa psykologiaa ja moraalista päätöksentekoa. Koulutuksessa korostetaan tottelevaisuutta, yksilöllisyyden menettämistä ja väkivallan välineellistämistä. Reservikulttuuri normalisoi tappavan valmiuden. Veteraaniverkostot arvostavat aggressiivista maskuliinisuutta ja yksikkölojaliteettia. Asepalvelus toimii järjestelmänä, joka paitsi kontrolloi palestiinalaisia myös muokkaa israelilaisia juutalaisia, istuttaen ja vahvistaen heihin asenteita, joita tarvitaan miehityksen jatkamiseksi:
- Väkivallan normalisointi: Miehityksen rutiinitehtävät – keskiyön kotietsinnät, jatkuvat tarkastuspisteet, siirtokuntaväkivallan salliminen ja tukeminen, mielivaltaiset pidätykset, kidutuskammiot ja Gazan kuolemanleirin ylläpito – normalisoituvat.
- Moraalisten rajojen rapautuminen: Operatiivinen todellisuus ja ryhmäpaine saavat sotilaat tekemään tekoja, joita he olisivat aiemmin pitäneet vastenmielisinä.
- Kognitiivinen dissonanssi: Kuilu ”moraalisen armeijan” myytin ja toteutetun julmuuden välillä ratkaistaan omaksumalla kyynisempi tai kovempi maailmankuva.
Siviilien nöyryyttämisestä tai vahingoittamisesta vitsailu ja pilailu muuttuvat sosiaaliseksi voiteluaineeksi, joka etäännyttää sotilaat tekojensa moraalisesta painosta.
Yhteiskunta, joka normalisoi sotilas-kansalaisen, kaventaa kansalaisvalvonnan tilaa. Sotilaalliset prioriteetit muokkaavat budjetteja, lakeja ja julkista keskustelua. Politiikan kritiikkiä pidetään heikkoutena tai petturuutena. Sotilasinstituutioiden rakenteellinen valta-asema tekee pidättyvyydestä poliittisesti kallista ja vahvistaa sellaisten johtajien asemaa, jotka lupaavat turvallisuutta voimakeinoin.
“Israel on armeija”, on lyhyt kuvaus yhteiskunnasta, jonka kansalaisidentiteetti on sulautunut sen sotilaskoneistoon.
Euroopan ja Yhdysvaltojen juutalaisdiaspora : Indoktrinaatioprosessi instituutioiden kautta
Useissa eurooppalaisissa ja amerikkalaisissa juutalaisissa päiväkodeissa ja esikouluissa opetussuunnitelmaan kuuluu Israel. Holokaustia käytetään usein vahvistamaan uskoa siihen, että Israel on välttämätön juutalaisten turvallisuuden kannalta.
Synagogien nuorisoryhmissä USY (United Synagogue Youth) ja BBYO (B’nai B’rith Youth Organization) -tyyppiset liikkeet painottavat voimakkaasti Israelia koskevia ohjelmia, jotka usein huipentuvat matkoihin Israeliin.
Monilla juutalaisilla kesäleireillä on ”israelilainen” teema, joiden tarkoituksena on luoda yhteys maahan.
”Israel-kokemus” on sosiaalistumisen huipentuma: Ohjelmat kuten Birthright Israel (ilmaismatkat nuorille juutalaisille Israeliin) ovat tämän prosessin kohokohta. Kuten tutkija Shaul Kelner on dokumentoinut teoksessaan Tours That Bind (2010), nämä matkat ovat huolellisesti suunniteltuja kokemuksia. Ne ovat “pyhiinvaellusmatkoja”, joiden tarkoituksena on luoda erityinen kiintymys Israeliin. Narratiivi on huolellisesti kontrolloitu ja siinä vältetään usein suoraa kosketusta palestiinalaisten todellisuuteen tai poliittisiin monimutkaisuuksiin.
Suuret juutalaisjärjestöt – paikallisista keskusjärjestöistä kansainvälisiin elimiin, kuten Maailman juutalaiskongressiin (World Jewish Congress) – ovat historiallisesti tehneet sionismista ja Israelin tukemisesta keskeisen osan toimintaansa. Vuosikymmenten ajan juutalaisyhteisöön kuuluminen tarkoitti usein Israelia tukevan konsensuksen noudattamista. Erilaisia mielipiteitä syrjittiin ja leimattiin ja antisionismi rinnastettiin antisemitismiin, siitäkin huolimatta, että sionismin synnystä lähtien tämä poliittinen suuntaus on herättänyt voimakasta vastustusta juutalaisten keskuudessa. Tämä leimaantumisen pelko luo voimakkaan sosiaalisen ja institutionaalisen paineen, joka vahvistaa lapsuudessa opittuja viestejä.
Vanha malli, jossa Israelin tukeminen on esitetty juutalaisen identiteetin välttämättömänä pilarina, on romahtamassa. Israelin hallituksen politiikka on yhä enemmän suorassa ristiriidassa nuoremman sukupolven juutalaisten keskeisen moraalisen ja poliittisen identiteetin kanssa. Internet on murtanut institutionaalisen monopolin tiedonvälityksessä. Nuoret juutalaiset pääsevät nyt helposti käsiksi palestiinalaisten kertomuksiin, todelliseen tilannekuvaan ja ihmisoikeusjärjestöjen raportteihin, joissa Israel todetaan apartheid-valtioksi, sekä kriittisiin juutalaisiin ääniin verkossa. He eivät ole enää riippuvaisia synagogastaan tai keskusjärjestöstään konfliktin ymmärtämisessä.
Juutalaisen hallinnon vaatimus kritiikittömästä tuesta on kääntynyt itseään vastaan. Kun nuoria juutalaisia, jotka ilmaisevat huolensa miehityksestä, leimataan ”itseään vihaaviksi” tai syytetään antisemitistien ruokkimisesta, se ei hiljennä heitä, vaan vieraannuttaa heidät ja työntää heidät pois koko institutionaalisesta rakenteesta.
Pelon kierteen katkaiseminen
Jokainen yhteiskunta rakentaa myyttejä ylläpitääkseen itseään. Jos nämä myytit perustuvat muiden ihmisyyden kieltämiseen, ne tuhoavat sen moraalisen perustan, jota ne väittävät puolustavansa. Israelin indoktrinaatio ei ole tässä suhteessa ainutlaatuinen – jokainen imperiumi on opettanut lapsilleen, että valloittaminen on puolustamista, ja että hallitseminen on kohtalo. Israelin tapaus erottuu sillä, kuinka syvästi se kietoo trauman, uskon ja nationalismin yhdeksi, kiistattomaksi identiteetiksi.
Silti halkeamia näkyy. Israelissa jokainen sukupolvi on edellistä nationalistisemi, militaristisempi ja fanaattisempi. Militarisoidun yhteiskunnan ajatusmallille on löytynyt haastajia viime vuosina vähemmän kuin koskaan, mutta heitäkin on. Nuoria, jotka kieltäytyvät asepalveluksesta ja toisinajattelevat tutkijat, historioitsijat ja ihmisoikeusjärjestöt eivät anna periksi. Tämä viittaa siihen, että indoktrinaation koneisto on voimakas, mutta ei täydellinen. Maailmalla juutalaisten keskuudessa prosessi on päinvastainen. Siinä missä vanhempi sukupolvi on hyvin sionismimyönteinen nuorempi sukupolvi on enenevissä määrin tekemässä selkeää pesäeroa Israeliin.
Sionistisen indoktrinaation tragedia ei ole vain se, mitä se tekee palestiinalaisille, vaan myös se, mitä se tekee israelilaisille ja sionistisille juutalaisille ympäri maailman: se riistää heiltä moraalisen kompassin; kyvyn nähdä selvästi, tuntea empatiaa ja olla vapaa. Se on syövyttävä prosessi, jossa yhteiskunta, pyrkiessään turvallisuuteen ylivallan avulla, uhraa moraalisen ytimensä ja paikkansa inhimillisessä ihmiskunnassa.
Pelolla rakennettu, ylivaltaan perustuva yhteiskunta ei voi tuntea rauhaa, eikä turvallisuutta. Israelin kansalaisilleen lapsuudesta lähtien harjoittama ohjelmointi – oppikirjojen, rituaalien ja kärsimyksen aseistetun muiston kautta – on tuottanut sukupolvia, jotka elävät harhaisessa todellisuudessa.
Militarisoidun etnonationalistisen valtion pystyttäminen toisen olemassaolevan kansan päälle ei ollut oikea vastaus holokaustiin. Ainoa oikea vastaus holokaustiin on anti-rasistinen koulutus, oikeudenmukaisuus ja ihmisyyden ja ihmisarvon tunnistaminen jokaisessa, etnisyydestä, ihonväristä tai uskonnosta riippumatta.
Ohjelmoinnin purkaminen
Kansainvälisen yhteisön tarjoama täydellinen rankaisemattomuus Israelin vuosikymmeniä jatkuneille ihmisoikeus- ja sotarikoksille on lujittanut tätä indoktrinaatiorakennelmaa.
Israelilainen yhteiskunta elää käsityksessä, jonka mukaan siviilien joukkotuhoaminen, nälkiinnyttäminen ja pakkosiirtäminen on hyväksyttävää. Kansainvälinen maailmanlaajuinen valtarakenne on antanut sille hyväksyntänsä yhteistyötä syventämällä, suojaamalla, tukemalla, rahoittamalla ja aseistamalla. Huolimatta siitä, että ihmisoikeusjärjestöt ovat laatineet kattavia raportteja Israelin rikoksista jo vuosikymmenien ajan ja YK on antanut useita satoja kriittisiä päätöslauselmia Israelin toimista sen perustamisesta lähtien, on Israel silti nauttinut vastuuvapautuksesta ja todelliset puuttumisen toimet ovat loistaneet poissaolollaan.
Israelilainen yhteiskunta ei tule ”heräämään” omasta tahdostaan. Ainoa eettinen ratkaisu on kansainvälisen yhteisön puuttuminen asiaan, jotta se voi toimia ulkoisena omatuntona ja pakottaaa israelilaisen yhteiskunnan muuttamaan kustannus-hyötyanalyysiaan.
Historia osoittaa, että kolonialismin tai apartheid-järjestelmien edunsaajat eivät koskaan vapaaehtoisesti luovu vallastaan kollektiivisen moraalisen heräämisen kautta.
Ulkoinen paine pakottaa lopulta nykyisen järjestelmän sisäisen tilinteon ja romahduksen, mikä luo edellytykset todelliselle, ruohonjuuritason ohjelmoinnin purkamiselle Israelin yhteiskunnan sisällä, mutta vasta sen jälkeen, kun ideologiaa ylläpitävät rakenteet on murrettu.
