Julmuuspropaganda (atrocity propaganda) on liioiteltujen tai kokonaan keksittyjen yksityiskohtien levittämistä vastustajan teoista tavoitteena herättää voimakas, kielteinen emotionaalinen reaktio kohdeyleisössä. Historiallisesti tämä mekanismi on toiminut keskeisenä välineenä vastustajien demonisoimiseksi, yleisön yhtenäistämiseksi ja sotilaallisten toimien oikeuttamiseksi.
Vuosisatojen ajan julmuuspropaganda ja rodullistetut kielikuvat ovat olleet tehokkaita välineitä väkivallan ylläpitämisessä rodullistettuja ja marginalisoituja yhteisöjä kohtaan ympäri maailmaa. Yhdysvalloissa sensaatiohakuiset kuvaukset mustista miehistä saalistajina ja hyperseksuaaleina Jim Crow -aikakaudella ruokkivat lynkkausjoukkoja ja rotuerottelulakeja, kun taas sanomalehdet ja elokuvat kuvasivat mustaihoiset amerikkalaiset uhkana valkoisten puhtaudelle ja yhteiskuntajärjestykselle.
Samanlainen propaganda tuki kolonialistista laajentumista ja alkuperäiskansojen kansanmurhaa leimaamalla heidät raakalaisiksi tai barbaareiksi, joiden tuhoaminen tai assimiloiminen oli välttämätöntä sivilisaation kehityksen kannalta. Englannin tekemästä Irlannin valloituksesta transatlanttiseen orjakauppaan ja Yhdysvaltojen rajaseutujen sotiin keksityt tai liioitellut tarinat barbarismista – lasten tappamisesta, rituaalisesta väkivallasta tai primitiivisestä julmuudesta – käänsivät todellisuuden päälaelleen ja maalasivat uhrit aggressiivisiksi, jotta valloitukset, maan varkaudet ja orjuuttaminen voitiin perustella. Eri konteksteissa nämä kertomukset riistivät kokonaisilta kansoilta heidän ihmisyytensä ja muuttivat systeemisen sorron moraaliseksi velvollisuudeksi ja väkivallan puolustukseksi.
Julmuuspropaganda Irlannin kapinan ajalta vuonna 1641
Varhaisimpia esimerkkejä julmuuspropagandasta on Irlannin kapinan ajalta vuonna 1641. James Morgan Read on tehnyt tapaustutkimusta julmuuspropagandasta Irlannin kapinassa. Englantiin lähetettiin raportteja kapinallisten tekemistä syyttömien joukkomurhista ja niitä käytettiin myöhemmin perustelemaan Cromwellin vangittujen irlantilaisten kapinallisten teurastusta.
Englantilaisessa lehdistössä julkaistiin graafisia kuvauksia vauvoista, jotka oli revitty raskaana olevista naisista. Vuonna 1641 englantilaisissa pamfletteissa levitettiin seuraava tarina irlantilaisista kapinallisista. ”He ovat verenhimoisia villipetoja, jotka eivät ansaitse ihmisyyttä. He hakkasivat [miehen] aivot pihalle ilman sen kummempia sanoja, tarttuivat sitten hänen raskaana olevaan vaimoonsa, raiskasivat hänet, repivät hänen vatsansa auki ja katselivat kuin Nero luonnon hedelmällisyyden sänkyä, [ja] sen jälkeen ottivat hänet ja hänen lapsensa ja uhrasivat heidän haavoittuneet ruumiinsa tulessa.”
Näiden tarinoiden totuudellisuus ei ollut tärkeää, vaan niillä pyrittiin luomaan mielikuva katolisten irlantilaisten raakuudesta, jotka englantilaisten mukaan halusivat protestantismin täydellistä tuhoamista.
Englantilaiset surmasivat ”irlantilaiset kapinalliset” ja suuren joukon niitä, jotka olivat edistäneet heidän nousuaan eläessään miehityksen alla.
Julmuuspropaganda ensimmäisen maailmansodan aikana
Brittimedia raportoi saksalaisten pistämäneen bajonettien kanssa belgialaisia vauvoja ja katkaisseen heidän kätensä. Belgiasta tuli raportteja saksalaisten jättimäisistä ”ruumiiden tehtaista”, joissa ruumiita kerättiin kynttilöiden, voiteluaineiden ja saapasvahojen valmistukseen. Graafiset kuvaukset väkivallasta ja julmuudesta, kuten ruumiiden silpomisesta sekä ihmisten teloittamisesta ja kiduttamisesta ruokkivat vihamielisyyttä ja kostotoimia kansakuntien välillä.
1900-luvulla viestintäteknologioiden kehittyessä julmuuspropaganda tuli entistä tärkeämmäksi sodan tuen vahvistamiseksi. Lehdistön tukema brittiläinen propaganda kuvasi saksalaisia barbaarisina hyökkääjinä.
Nämä elävät kuvaukset väkivaltaisista teoista heijastuivat ranskalaisissa ja brittiläisissä raporteissa, kuten Le livre rouge des atrocités allemandes ja Bryce-raportissa, joilla lietsottiin propagandaa koko suuren sodan ajan.
Julmuuspropaganda tunkeutui syvälle yhteiskunnan tietoisuuteen median kautta. Hallitukset hyödynsivät vuoden 1899 ja 1907 Haagin yleissopimuksia ja esittivät ‘todisteita’ erityisesti saksalaisten joukkojen kansainvälisten normien rikkomisesta.
Ensimmäisessä maailmansodassa julmuuspropaganda nousi esiin tehokkaana välineenä, joka sekoitti saumattomasti kauhua ja sankaruutta herättääkseen isänmaallista intoa ja moraalista oikeutusta. Julmuuspropagandan systemaattinen strategia ulottui useisiin mediaympäristöihin, joissa vahvistettiin vihollisen hirmutekoja sodan ja uhrausten moraalisen perustelun vahvistamiseksi.
Natsihallinnon tukeutuminen julmuuspropagandaan
Natsi-Saksa suunnitteli tarkasti propagandansa edistääkseen ideologisia ja maantieteellisiä tavoitteitaan. Hallinto levitti laajasti antisemitistisiä tarinoita, joissa juutalaiset esitettiin arjalaisen rodun vihollisina ja joilla oikeutettiin holokaustia. Lisäksi se käytti julmuuspropagandaa liittoutuneita vastaan kuvaillen heitä julmina hyökkääjinä, jotka pyrkivät tuhoamaan saksalaisen kulttuurin ja kansakunnan.
Aikaisemmin lapsimurhia oli käytetty juutalaisten mustamaalaamiseen niin sanotussa ”verisyytöksessä” (blood libel). Myös veriväitteenä tunnettu tarina on perusteeton väite, jonka mukaan juutalaiset suorittavat rituaalimurhia kristittyjen lapsille pääsiäisenä käyttääkseen heidän vertaan happamattoman leivän valmistamiseen. Tämä myytti otettiin käyttöön ensimmäisen kerran 1100-luvun keskiaikaisessa Euroopassa ja nousi ajoittain esiin eri puolilla Itä- ja Keski-Eurooppaa sekä keskiajalla että nykyaikana, mikä johti usein juutalaisten vainoamiseen.
Lapsenmurhakertomukset propagandavälineenä
Vauvojen vaarantaminen tai tappaminen on merkittävä osa julmuuspropagandaa, koska se herättää voimakkaita tunteita. Lapsenmurhapropaganda korostaa vastustajan pahuutta ja vahvistaa moraalista velvollisuutta puuttua asiaan.
Vauvojen vahingoittamistarinoita käytettiin julmuuspropagandassa niin kutsutussa Nayirahin todistuksessa vuonna 1990. Persianlahden sodan alla 15-vuotias kuwaitilainen tyttö, joka tuolloin tunnettiin julkisuudessa vain nimellä Nayirah, esitti todistuksessaan Yhdysvaltojen kongressille toimineensa vapaaehtoisena sairaanhoitajana kuwaitilaisessa sairaalassa Irakin hyökätessä Kuwaitiin. Kahden kuukauden kuluttua hyökkäyksestä antamassaan todistuksessa hän väitti nähneensä irakilaissotilaiden ottavan keskosia pois keskoskaapeista synnytysosastolla ja jättävän vauvat kuolemaan lattialle.
Tarinan tarkoituksena oli kerätä tukea Yhdysvaltojen johtamalle hyökkäykselle Irakia vastaan. Nayirahin todistusta toistettiin ympäri maata ja se merkitsi käännekohtaa yleisessä mielipiteessä Irakin sodasta. Presidentti Bush perusteli sodan välttämättömyyttä viittaamalla toistuvasti Nayirahin väitteisiin.
Tammikuussa 1992 paljastui, että Nayirah ei ollut koskaan toiminut sairaanhoitajana ja että hän, Kuwaitin suurlähettilään Saud Nasser Al-Saud Al-Sabahin tytär, oli Yhdysvalloissa todistuksen antamisajankohtana. Hänen todistuksensa oli järjestetty osana ”Citizens for a Free Kuwait” -suhdetoimintakampanjaa. Kyseessä oli peitejärjestö, jonka oli perustanut Kuwaitin hallituksen palkkaama amerikkalainen PR-yritys. Sen tarkoituksena oli kannustaa Yhdysvaltoja sotilaalliseen toimintaan Irakin Kuwaitin miehitystä vastaan yhteistyössä amerikkalaisen PR-yritys Hill & Knowltonin kanssa. Persianlahden sodan jälkeen Nayirahin todistus tuli tunnetuksi klassisena esimerkkinä modernista julmuuspropagandasta.
Gaza ja Al-Aqsa Flood
Lokakuun 2023 Al-Aqsa Flood -operaation jälkeen Israel tukeutui länsimedian avustuksella lapsimurhia koskevaan propagandaan. Vahvistamattomia tarinoita 40 israelilaisen vauvan väitetystä mestauksesta ja vauvojen uuniin laittamisesta levitettiin huolimatta niiden virheellisyydestä ja todisteiden puuttumisesta.
Myös useita muita väitteitä Hamasin toiminnasta Al-Aqsa Floodin yhteydessä, kuten joukkoraiskaukset, on sittemmin todistein kumottu, ja tietoa israelin armeijan omasta toiminnasta, kuten Hannibal-direktiivin käyttöönotosta, on tullut päivänvaloon. Ensimmäisen tarinan voima on silti suuri. Kun kuva tai kertomus julmuudesta juurtuu yleiseen tietoisuuteen, se painuu paljon syvemmälle mieleen kuin myöhemmät oikaisut voivat enää tehdä. Vaikka alkuperäiset väitteet kumottaisiin, niiden emotionaalinen painoarvo säilyy. Ihmiset muistavat shokin, eivät oikaisua.
Tässä jatkuvan vaikutuksen psykologiassa väärä tieto, etenkin kun se on täynnä pelkoa tai moraalista suuttumusta, muokkaa uskomuksia ja käyttäytymistä vielä kauan sen jälkeen, kun se on kumottu. Kriisitilanteissa ensimmäinen kertomus ei vain informoi, vaan määrittelee kuka nähdään uhrina tai roistona. Usein se ratkaisee, kenen kärsimystä uskotaan. Valheen toistaminen vahvistaa sitä, kun taas totuus saapuu liian myöhään, hiljaisemmin ja riisuttuna emotionaalisesta voimasta, joka teki ensimmäisestä tarinasta unohtumattoman.
Toinen esimerkki julmuuspropagandasta oli länsimedian omaksuma palestiinalaisten kärsimysten hyödyntäminen. Esimerkiksi The Times -lehti raportoi israelilaisten näyttäneen kuvia lapsista, joiden he väittivät olevan Hamas-järjestön silpomia. Lehti kuitenkin käytti harhaanjohtavasti kuvaa palestiinalaisista lapsista, jotka olivat loukkaantuneet Israelin ilmaiskuissa.
Orientalismi ja julmuuksien propaganda
Edward Saidin teorisoima orientalismi viittaa lännen idästä luomaan kuvaan, jossa korostetaan usein julmuutta, tyranniaa ja primitiivisyyttä, mikä oikeuttaa imperialistiset hankkeet. Julmuuspropaganda sulautuu orientalistisiin kertomuksiin korostamalla itäisten vastustajien ‘sivistymättömiä’ ja ‘väkivaltaisia’ piirteitä, mikä oikeuttaa interventiot ‘sivistämisoperaation’ verukkeella.
Esimerkiksi Filippiinien ja Yhdysvaltojen sodan aikana filippiiniläisiä kuvattiin amerikkalaisissa tiedotusvälineissä säännöllisesti villi-ihmisiksi, jotta Yhdysvaltojen näennäisesti pyyteetön assimilaatio ja hallinta voitiin oikeuttaa. Vastaavasti lukuisissa länsimaisissa interventioissa Lähi-idässä kansoja ja ihmisiä on kuvattu tyranneiksi ja ‘raakalaisiksi’, jotta sotilaalliset hyökkäykset voitiin oikeuttaa ja säilyttää kansan tuki.
Gazan kansanmurhasodan alussa Israelin puolustusministeri Yoav Gallant sanoi: ”Taistelemme ihmiseläimiä vastaan.” Tällä palestiinalaisten tarkoituksellisella epäinhimillistämisellä oikeutettiin Gazan asukkaiden perusoikeuksien hylkääminen.
Vanhojen stereotypioiden, kuten arabien ‘raakalaismaisuuden’ ja heidän ja lännen välisen kahtiajaon korostaminen, avulla pyritään vähentämään yleisön herkkyyttä palestiinalaisten kohtaamille vaikeuksille.
Julmuuspropaganda vs. julmuuksien todistukset
Lokakuusta 2023 lähtien sionistit ovat käyttäneet julmuuspropagandaa oikeuttaakseen kansanmurhan; palestiinalaiset ovat jakaneet todistuksia kokemistaan julmuuksista. Julmuuspropaganda ja julmuudesta kertovat todistukset eroavat toisistaan sekä tarkoitukseltaan että suhteeltaan totuuteen.
Yksi ero julmuuspropagandan ja julmuuksista annettujen todistusten välillä on se, että edellinen pyrkii ennakolta perustelemaan perustelemattoman, kun taas jälkimmäinen alkaa ja päättyy tapahtumaan.
Julmuuspropaganda on suunniteltu muokkaamaan käsityksiä ja oikeuttamaan toimia. Se käyttää järkyttäviä, tunnepitoisia tarinoita (usein liioiteltuja tai keksittyjä) vihollisen epäinhimillistämiseksi ja väkivallan, sodan tai sortotoimien tukemiseksi. Sen painopiste ei ole uhreissa itsessään, vaan siinä, mitä heidän kärsimyksensä voidaan saada edustamaan.
Sen sijaan todistajanlausunto julmuuksista perustuu todistajan tai selviytyjän kokemuksiin. Sen tarkoituksena on todistaa, ei manipuloida. Todistajanlausunto pyrkii ymmärrykseen, tunnustamiseen ja peräänkuuluttaa oikeudenmukaisuutta.
Siinä missä julmuuspropaganda vähentää ihmiset symboleiksi, todistajanlausunto palauttaa heidän ihmisyytensä keskittymällä elettyyn kokemukseen ja totuuden eettiseen painoarvoon. Lyhyesti sanottuna propaganda käyttää julmuuksia vihan liekittämiseen, ja todistajanlausunto nimeää julmuudet muistin säilyttämiseksi.
