Israelin propaganda yrittää esittää Gazan kansanmurhasodan ”puolustusreaktiona”. Historia kertoo kuitenkin aivan toisenlaisen tarinan: se kuvaa järjestelmällistä kansanmurhaa, siviilielämän tuhoamista ja tahallisia yrityksiä repiä kokonaisia väestöjä juuriltaan. Kaikki tämä on suoraa jatkoa sionistiselle siirtomaapolitiikalle, joka alkoi 1800-luvun lopulla.
Nämä politiikat ovat aina pyrkineet luomaan rodullisesti puhtaan juutalaisvaltion palestiinalaisten kustannuksella pakkosiirtojen, taloudellisen saarron ja tahallisten sotien avulla. Artikkeli jäljittää näiden politiikkojen historiallisia juuria ja osoittaa, että Gaza ei ole poikkeus, vaan tämän jatkuvan siirtomaastrategian ensisijainen kohde.
Konfliktin historialliset juuret: sionismi ja pakkosiirtojen ajatus
Sionistisen liikkeen alusta lähtien palestiinalaisia pidettiin ”väestörakenteellisena esteenä” juutalaisvaltion perustamiselle. Vuonna 1895 poliittisen sionismin perustaja Theodor Herzl kirjoitti päiväkirjaansa:
”Arabien poistamisen Palestiinasta on oltava osa sionistista suunnitelmaa. Köyhä väestö voidaan siirtää rajan yli kieltämällä heiltä työllisyys. Tämä on tehtävä hiljaa ja varovasti.”
Samoin David Ben Gurion, josta tuli Israelin ensimmäinen pääministeri, kuvaili vuonna 1938 ”pakkosiirtoa” moraaliseksi ja välttämättömäksi askeleeksi sionistiselle hankkeelle. Nämä eivät olleet abstrakteja ideoita, vaan perusta sille, mikä myöhemmin tunnettiin nimellä ”Plan Dalet” vuonna 1948, jota historioitsija Benny Morris kuvaili ”välttämättömäksi etniseksi puhdistukseksi” juutalaisenemmistön turvaamiseksi kehittyvässä valtiossa.
Vuoden 1948 Nakba: Joukkokarkotukset ja Gazan muuttaminen leireiksi
Vuonna 1948 Israel karkotti noin 750 000 palestiinalaista kodeistaan ja valtasi 78 % historiallisesta Palestiinasta. Gazan väkiluku nousi 80 000:sta 200 000–250 000 pakolaiseen, joista suurin osa oli Jaffasta ja Beersebasta. He sijoitettiin kahdeksaan UNRWA:n hallinnoimaan leiriin.
Tämä joukkokarkotus ei ollut vahinko, vaan osa laskelmoitua suunnitelmaa juutalaisten väestörakenteen hallitsevuuden varmistamiseksi. Morris kirjoitti ”palestiinalaisten pakolaisongelmasta” ja totesi, että siirtymistä tukivat selkeät strategiat maan valtaamiseksi ja väestön uudelleenjakamiseksi.
Karkotusyritykset vuoden 1948 jälkeen: Siinai väliaikaisena kohteena
1950-luvulla Israel jatkoi politiikkaansa ajamalla 30 000–40 000 palestiinalaista ja beduiinia Negevistä Siinaille eli Egyptin hallinnoimaan Gazaan. Erikseen nostettavina esimerkkeinä tästä oli saani-heimon karkotus vuonna 1952, noin tuhat ihmistä, ja toinen karkotus, noin 4 000 beduiinia, Auja al-Hafirista vuonna 1950.
Vuonna 1956 Suezin kriisin aikana Israel miehitti Gazan ja Siinain yrittäessään pitää alueen pysyvästi hallussaan, mutta kansainvälinen paine pakotti sen vetäytymään. Nämä tapahtumat osoittivat, että todellinen tavoite ei ollut pelkkä sotilaallinen hallinta, vaan väestön uudelleenjärjestely voimalla.
Vuoden 1967 sota: ”Vapaaehtoinen muuttoliike” verhoamassa painostusta
Miehitettyään Gazan kesäkuun 1967 sodassa Israel edisti ”vapaaehtoista muuttoliikettä” luomalla ankaria elinolosuhteita, vähentämällä työmahdollisuuksia, purkamalla koteja ja kannustamalla asukkaita muuttamaan Länsirannalle tai ulkomaille.
Puolustusministeri Moshe Dayan sanoi vuonna 1972:
”Jos arabeille annetaan mahdollisuus työskennellä ulkomailla, heitä kannustetaan myöhemmin muuttamaan pois.”
Nämä yritykset epäonnistuivat, koska palestiinalaiset kieltäytyivät lähtemästä ja Jordania kieltäytyi ottamasta heitä vastaan, mikä osoitti palestiinalaisten vastarinnan voiman siirtomaavallan tavoittelemaa siirtymistä vastaan.
1970- ja 1980-luvut: Ariel Sharon ja ”suljetut saaret”
Sotilaskomentajana toiminut Ariel Sharon ehdotti Gazan pakolaisleirien purkamista ja niiden muuttamista ”kyliksi” tai ”suljetuiksi saariksi”, joihin mahtuisi noin 38 000 pakolaista. Tavoitteena oli väestön hillitseminen ja asteittaisen uudelleensijoittamisen toteuttaminen.
1980-luvulla Israel lisäsi Gazaan kohdistuvaa taloudellista painetta leikkaamalla työlupia, rajoittamalla kauppaa, purkamalla koteja ja rakentamalla siirtokuntia asukkaiden eristämiseksi. Mutta Egyptin kieltäytyminen ottamasta vastaan pakolaisia sekä palestiinalaisten vastarinta estivät täysimittaisen karkottamisen.
1990-luvulta vuoteen 2010: Jatkuvaa painetta kehityksen varjolla
Israel jatkoi politiikkaansa purkamalla rakennuksia, rakentamalla siirtokuntia ja valvomalla liikkumista tiukasti. Länsirannalla annettiin yli 14 000 purkumääräystä. Samat 1960-luvun väestön vähentämissuunnitelmat nousivat esiin uudelleen, tällä kertaa ”taloudellisen kehityksen” ohjelmien alla, jotka peittivät valvonnan ja piirityksen todellisuuden.
Gazasta tuli yksi maailman tiheimmin asutuista ja tiukimmin rajoitetuista alueista miehityksen alaisena, mikä muovasi kaikkia elämän osa-alueita.
Vuoden 2020 vuosisadan sopimus: Kartan uudelleenpiirtäminen
Trumpin hallinnon niin kutsuttu rauhansuunnitelma ehdotti Gazan erottamista Länsirannasta ja sen ihmisten siirtämistä Pohjois-Siinaille ”investointihankkeiden” ja ”infrastruktuurin kehittämisen” varjolla, samalla kun Israelin täysi hallinta säilyisi.
Tämä suunnitelma oli suoraa jatkoa vanhemmille siirto-ohjelmille, jotka oli uudelleenverhoiltu ”taloudelliseksi ja humanitaariseksi” aloitteeksi väestötasapainon muuttamiseksi avoimen vastakkainasettelun puuttuessa.
Lokakuussa 2023 alkanut sota: Tekosyy täydelliseen karkottamiseen
Lokakuun 2023 jälkeen Israel käytti tilannetta hyväkseen oikeuttaakseen Gazan-sotansa ”puolustuksellisella” strategialla. Todellisuudessa se noudatti laajempaa strategiaa, jonka tavoitteena oli täydellinen hallinta ja joukkopakotteet.
Israelin tiedusteluasiakirjat, päivätty 13. lokakuuta 2023, paljastivat suunnitelman siirtää yli 2,2 miljoonaa palestiinalaista Pohjois-Siinaille yhdistetyn sotilaallisen ja psykologisen painostuksen avulla. Kampanja alkoi Pohjois-Gazan voimakkaalla pommituksella siviilien ajamiseksi etelään, aiempien väestön pakkokeskittämisen mallien mukaisesti.
Pommitukset kohdistuivat olennaiseen infrastruktuuriin, kuten kouluihin, sairaaloihin, voimalaitoksiin ja vesiverkkoihin, mikä aiheutti valtavia humanitaarisia kriisejä, jotka pakottivat ihmiset muuttamaan. Samaan aikaan psykologiset kampanjat levittivät viestejä, joiden mukaan ”asukkaiden kärsimys on seurausta heidän kieltäytymisestään lähteä” ja että uudelleensijoittaminen toisi heille ”turvallisuutta ja paremman elämän”.
Asiakirjoissa mainittiin myös valmistelut telttakylistä Etelä-Gazassa, joiden tarkoituksena on jakaa väestö uudelleen samalla kun Israel pitää hallussaan pohjois- ja keskiosaa.
Israel painosti myös Egyptiä avaamaan rajansa tai ottamaan vastaan joitakin siirtymään joutuneita ihmisiä esittäen toimenpiteen ”humanitaarisena”. Todellisuudessa se oli jälleen yksi vaihe pitkäaikaisessa pakkosiirtopolitiikassa, joka aiemmin oli naamioitu ”vapaaehtoiseksi maastamuutoksi”, ”taloudelliseksi uudelleensijoittamiseksi” tai ”leirien purkamiseksi”.
Gaza on edelleen vastarinnan ja kestävyyden symboli
Se, mitä Gazassa tapahtuu tänään, ei ole äkillinen reaktio konfliktiin, vaan viimeisin vaihe pitkässä siirtomaa-aikaisessa suunnitelmassa, jonka juuret ovat 1800-luvun lopulla. Herzlin kehotuksesta ”poistaa arabit” Ben Gurionin painostamiin ”pakosiirtoihin”, Sharonin ”suljettuihin saariin” ja nykyiseen saartoon, tuhoon ja siirtymään, jokainen vaihe paljastaa johdonmukaisen väestörakenteen hallinnan strategian.
Lokakuun 2023 sota on tämän politiikan uusin ilmentymä, jossa sotaa käytetään tekosyynä laajamittaiseen karkottamiseen humanitaariseksi avuksi naamioituna. Gaza ei ole vain taistelukenttä. Se on elävä todiste siitä, miten kansa vastustaa vuosisadan kestänyttä yritystä pyyhkiä heidät pois, ja osoittaa, että sionistinen kolonialismi ei ole sattumaa, vaan yli sadan vuoden aikana hiottu systemaattinen projekti.
Refaat Ibrahim
@refaat.ibrahim
Refaat Ibrahim on palestiinalainen kirjoittaja ja toimittaja Gazasta ja The Resistant Palestinian Pens (https://resistantpens.org/) perustaja. Hän on valmistunut englannin kielestä ja kirjallisuudesta Gazan Islamilaisesta yliopistosta ja kirjoittaa Palestiinan poliittisista, sosiaalisista ja kulttuurisista kysymyksistä. Työnsä kautta hän vahvistaa palestiinalaisten ääniä miehityksen alla ja uskoo kirjoittamisen olevan silta totuuden ja ihmisten sydämien ja mielien välillä.
Tämä kirjoitus on julkaistu australialaisella Pearls and Irritations -media-alustalla 31.10.2025.
