Kuvittele, jos jokainen kynä Gazassa lakkaisi liikkumasta, jokaisen uhrin ääni hiljenisi ja jokainen kuva pyyhittäisiin pois kollektiivisesta muistista, kirjoittaa gazalainen kirjoittaja ja journalisti Refaat Ibrahim.
Entä jos kukaan ei kirjoittaisi Gazasta? Katoaisiko kansanmurha kuin sitä ei olisi koskaan tapahtunutkaan, vai jatkuisiko se varjoissa, poissa maailman silmistä, kylmäksi tilastoksi historian unohdetuilla sivuilla?
Aikana, jolloin maailma todistaa joukkoteurastusta kameroiden katseen alla, kysymys ei ole vain olemassaolosta, vaan selviytymisestä muistissa. Kansanmurha ei ole pelkästään ruumiiden tappamista; se on yritys pyyhkiä pois kertomuksia ja muistoja. Muistan lukeneeni muiden kansojen tragedioista ja miettineeni: Kuinka maailma voi unohtaa? Tänään Gazassa näen vastauksen tuskallisen selvästi.
Tässä artikkelissa selitän ja vahvistan, että kirjoittaminen ja dokumentointi eivät ole kirjallista tai journalistista ylellisyyttä. Ne ovat kohtalokas taistelu unohdusta ja harhaanjohtavia kertomuksia vastaan. Se on palestiinalaisten ase Israelin kansanmurhakoneiston vastustamisessa, joka kohdistuu paitsi maahan myös itse ihmismuistiin. Sanojen avulla palestiinalaiset muuttavat kärsimyksensä ikuiseksi todistukseksi. Nämä todistukset vastustavat muistin pyyhkimistä ja kutsuvat maailmaa todistamaan rikosta ihmisyyttä vastaan. Tämä ei ole vain kirjoittamista; se on huuto elämän puolesta.
Kirjoittaminen on keino säilyttää muisti
Miksi meidän täytyy kirjoittaa? Maailmassa, joka hukkuu kuvien ja lyhyiden videoiden digitaaliseen tulvaan, kirjoittaminen saattaa tuntua vanhanaikaiselta. Mutta itse asiassa se on tehokkain työkalu muistin säilyttämiseen. Kirjoittaminen ei ole vain tapahtumien tallentamista. Se rakentaa mustaa laatikkoa historialle. Se suojelee tarkkoja yksityiskohtia ja inhimillisiä tunteita, jotka saattavat haalistua ajan myötä. Gazassa, jossa pommit tuhoavat rakennuksia ja sieluja, kirjoittamisesta tulee kollektiivisen muistin turvapaikka. Joskus mietin, kuinka yksi sana voi herättää henkiin äidiltään kadonneen lapsen kasvot tai leivän tuoksun tuhotussa kodissa.
Nämä kirjoitukset eivät ole pelkkää kerrontaa. Ne ovat dokumentointia päivittäisistä hetkistä: lentokoneiden äänestä, tuhon hajusta ja lasten itkusta. Gazan kirjoittajien ainutlaatuisuus piilee siinä, että he ovat silminnäkijöitä, jotka elävät kansanmurhaa hetki hetkeltä. Toisin kuin ulkopuoliset tarkkailijat, he välittävät todellisuutta helvetin sisältä, mikä tekee heidän kirjoituksistaan autenttisempia ja vaikuttavampia. Kirjat, kuten Chris Hedgesin Ennakoitu kansanmurha: Raportti selviytymisestä ja vastarinnasta miehitetyssä Palestiinassa (A Genocide Foretold: Reporting on Survival and Resistance in Occupied Palestine, 2025), hyödyntävät palestiinalaisia todistuksia kuvatakseen kansanmurhaa tarkoituksellisena tapahtumana.
Näin ollen kirjoittamisesta tulee kilpi poispyyhkimisyrityksiä vastaan. Se säilyttää muistin ja muistot ihmisillä, joiden olemassaolo kohtaa päivittäistä kieltämistä. Se ei ole vain mustetta paperilla; se on verta, joka virtaa historian suonissa.
Kirjoittamisen eettinen ja inhimillinen ulottuvuus
Kirjoittaminen ei ole vain palestiinalainen tarve. Se on maailmanlaajuinen inhimillinen välttämättömyys. Aikakaudella, jossa tapahtumat kiihtyvät, dokumentoinnista tulee moraalinen velvollisuus kenelle tahansa, joka todistaa epäoikeudenmukaisuutta. Kirjoittamisen tarve ei ole vain palestiinalaisten, vaan koko maailman, sillä hiljaisuus tarkoittaa osallisuutta teloittajan kanssa. Kuinka voimme nukkua sikeästi, jos annamme kertomusten pyyhkiytyä pois?
Tässä kirjoittaminen muuttuu pelkästä ”kertomuksesta” ”todistukseksi” rikoksesta ihmiskuntaa vastaan. Jokainen kirjoitettu sana on kansanmurhan tuomitsemista ja vaatimus oikeudenmukaisuudesta. ”Osallisen todistajan hiljaisuuden” vaara on valtava. Jos tapahtunutta ei kirjoiteta, kansanmurhasta tulee unohdettu tapahtuma, mikä mahdollistaa sen toistumisen. Gazassa, jossa tuhansia kuolee ja miljoonia joutuu siirtymään kodeistaan, kirjoittamisesta tulee inhimillinen teko, joka palauttaa ihmisyyden uhreille ja muuttaa numerot eläviksi tarinoiksi.
Se on muistutus siitä, että jokaisen ihmisen tarina ansaitsee tulla kerrotuksi, eikä sitä saa haudata unohdukseen.
Dokumentoinnin merkitys kansanmurhan aikakaudella
Dokumentointi on suoraa vastustusta poispyyhkimis- ja kieltämisyrityksiä vastaan. Gazassa, jossa Israel pyrkii pyyhkimään pois palestiinalaisten olemassaolon, jokaisesta raportista tai muistelmasta tulee kilpi ”toista kansanmurhaa” vastaan: unohdusta. Ja jos mennään vielä syvemmälle: dokumentointi ei ole vain todisteiden keräämistä. Se rakentaa siltaa menneisyyden ja tulevaisuuden välille varmistaen, ettei rikoksia haudata politiikan raunioihin.
Dokumentointi suojelee muistia vääristymiltä ja tarjoaa todisteita tulevaa vastuuttamista varten, kuten kansainvälisissä sotarikosoikeudenkäynneissä. Ilman dokumentointia kieltäminen on helppoa, ja teloittajasta tulee uhri omissa kertomuksissaan. Gazassa dokumentointi auttaa paljastamaan valheita, kuten “itsepuolustus”väitteitä, joita käytetään joukkomurhien oikeuttamiseen. Se myös rakentaa tietokantaa kansainvälistä oikeutta varten, ehkä Haagissa tai muualla.
Esimerkit muista kansoista havainnollistavat tätä selvästi. Irlannin suuren nälänhädän aikana (1845–1852) eloonjääneiden muistelmat, kuten Roger Cantwellin kertomus siitä, kuinka hänen perheensä selvisi nälästä ja kuolemasta, auttoivat säilyttämään kollektiivisen muistin. Tämä johti museoihin ja historiallisiin tutkimuksiin, jotka paljastavat brittiläisen kolonialismin. Nämä muistelmat eivät olleet vain henkilökohtaisia tarinoita; niistä tuli todisteita kollektiivisesta rikoksesta. Nälästä tuli poliittinen oppitunti.
Ruandassa (1994) kirjat, kuten Philip Gourevitchin We Wish to Inform You That Tomorrow We Will Be Killed with Our Families dokumentoivat kansanmurhaa. Ne säilyttivät uhrien muiston ja auttoivat estämään toistumista globaalin koulutuksen avulla. Bosniassa todistukset vaikuttivat sotarikosoikeudenkäynteihin, kuten Srebrenican oikeudenkäynteihin, muuttaen kirjoittamisen työkaluksi.
Nämä esimerkit osoittavat, että dokumentointi ei ole ylellisyyttä, vaan välttämättömyys selviytymisen kannalta. Se estää kieltämisen ja rakentaa siltoja tulevaisuuteen. Gazassa tämä tarkoittaa jokaisen pommituksen ja jokaisen siirtymän dokumentointia, ei vain muistoksi, vaan tulevien sukupolvien käsiin annettuna aseena jatkuvaa epäoikeudenmukaisuutta vastaan.
Taistelu narratiivista
Mediamaailmassa palestiinalainen narratiivi kohtaa massiivisen israelilaisen mediakoneiston, joka levittää valheita ja väärää tietoa. Sanotaan suoraan: Tämä kone ei ole vain mediakanavia, vaan se on hallituksen tukema propagandajärjestelmä, joka käyttää valtavia budjetteja kansanmurhaa oikeuttavien narratiivien levittämiseen.
Esimerkiksi Gazan sodan aikana Israel käytti sosiaalisen median kampanjoita levittääkseen väärennettyjä ja kontekstistaan irrotettuja videoita, kuten väitteitä, että ”Hamas käyttää siviilejä ihmiskilpinä”, samalla kun se peitti sairaaloiden ja koulujen pommitusten todellisuuden. Tämä propaganda toimii yhteistyössä puolueellisten tiedotusvälineiden kanssa, jotka omaksuvat ja toistavat israelilaisten kertomuksia tarkistamatta niitä, mikä johtaa palestiinalaisten kertomusten häviämiseen.
Tuloksena on vääristynyt kuva, joka saa uhrin näyttämään rikolliselta. Rikoksen lieventämiseksi käytetään kieltä, kuten ”konflikti” ”miehityksen” sijaan. Palestiinalaisten resurssit ovat sitä vastoin rajalliset: älypuhelimet, sosiaalinen media ja yksinkertaiset kynät. Mutta palestiinalaisen narratiivin vahvuus johtuu sen aitoudesta ja realismista, kuten toimittajien todistuksissa, jotka vaarantavat henkensä välittääkseen totuuden.
Esimerkiksi Israelin propagandasta huolimatta Israel hävisi ”algoritmisodan”, kun aidot palestiinalaiset videot levisivät TikTokissa ja Instagramissa paljastaen julmuuden ja saaden maailmanlaajuista tukea. Nämä narratiivit murtavat propagandan, koska ne perustuvat henkilökohtaisiin todistuksiin, mikä tekee niistä tehokkaan aseen narratiivien taistelussa. Lopulta totuus voittaa, mutta taistelu on pitkä ja vaatii meiltä kaikilta osallistumista siihen.
Toimittajien vaientaminen on todiste Israelin totuudenpelosta
Gazalaisten toimittajien kohteeksi ottaminen ja tappaminen on selvä osoitus Israelin totuudenpelosta. Lokakuusta 2023 lähtien Gazassa on tapettu tahallisissa iskuissa yli 250 toimittajaa, joista suurin osa on palestiinalaisia. Iskujen kohdistaminen toimittajiin ei ole satunnaista, vaan tarkoituksellista, ja sen tarkoituksena on vaientaa palestiinalaiset äänet. Äskettäinen esimerkki on Nasser-sairaalan pommitukset, joissa kuoli viisi toimittajaa.
Myös ulkomaalaisilta toimittajilta estetään pääsy Gazaan, mikä eristää sen maailmasta. Nämä käytännöt paljastavat Israelin epäonnistumisen narratiivisessa taistelussa mediavallastaan huolimatta. Sen sijaan, että se kohdattaisiin tosiasioissa, Israel turvautuu tappamiseen ja vahvistaa näin, että kirjoittaminen uhkaa sen narratiivia. Järjestöt, kuten Committee to Protect Journalists, ovat dokumentoineet näitä rikoksia ja todenneet, että ne ovat osa historiallista kaavaa palestiinalaisen median vaientamiseksi. Se on muistutus siitä, että totuus on vahvempi kuin aseet.
Risteyskohdat globaalin muistin kanssa
Palestiinalaiset eivät kirjoita eristyksissä; he yhdistävät tragediansa globaaliin ihmismuistiin. Aivan kuten muutkin kansat dokumentoivat tragedioitaan, palestiinalaiset tekevät niin tänä päivänä. Irlannin suuren nälänhädän aikana todistukset ja muistelmat auttoivat rakentamaan kollektiivista muistia kolonialismia vastaan, mikä johti itsenäisyysliikkeisiin. Ruandassa kirjoitukset ja kuvat säilyttivät kansanmurhan muiston toistumisen estämiseksi, kuten Jack Beaconin teoksissa.
Bosniassa narratiivit auttoivat rikollisten saattamista vastuuseen Srebrenicassa. Kambodžassa Yalen kaltaiset ohjelmat dokumentoivat punakhmerien aikana tapahtunutta kansanmurhaa, mikä johti kansainvälisiin oikeudenkäynteihin. Tämä yhtymäkohta tekee palestiinalaisesta narratiivista osan ihmiskunnan muistia, ei siitä erillistä asiaa.
Kirjat, kuten Avi Shlaimin Genocide in Gaza (2025) yhdistävät kansanmurhan siirtomaahistoriaan ja vahvistavat globaalin dokumentoinnin tärkeyden. Se on kutsu meille kaikille nähdä tragedioiden väliset yhteydet.
Sukupolvien ja historian dokumentointi
Kirjoittaminen on inhimillinen arkisto, joka säilyttää uhraukset ja kärsimykset tuleville sukupolville. Gazassa, jossa perintö pyyhkiytyy pois, sanoista tulee ainoa keino varmistaa, että seuraava sukupolvi tietää, ettei tapahtunut ollut vain numeroita, vaan elämiä ja muistoja. Kuvittele tulevaisuudessa palestiinalainen lapsi lukemassa isovanhemmistaan. Tämä dokumentointi antaa heille voimaa.
Tämä dokumentointi suojelee palestiinalaisten oikeuksia ajan myötä katoamiselta ja muuttaa tragedian opetukseksi maailmalle. Kuten muissakin tapauksissa, tästä arkistosta tulee oikeudenmukaisuuden perusta, joka suojelee muistia unohdukselta.
Johtopäätös
Lopulta kirjoittaminen vahvistaa, että se on vastarinnan ja vastustamisen teko poispyyhkimistä vastaan. Se on ase, joka muuttaa uhrin todistajaksi ja kansanmurhan dokumentoiduksi rikokseksi. Kehotamme jokaista kynää kirjoittamaan ja jokaista todistajaa kertomaan, jotta unohdus ei voita.
Kirjoittaminen ei ole vain kansallinen velvollisuus, vaan inhimillinen ja eettinen velvollisuus, joka yhdistää meidät kaikki taisteluun epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Sillä jokaisessa kirjoitetussa sanassa Palestiina ja palestiinalaiset elävät.
Refaat Ibrahim
@refaat.ibrahim
@pens_resistant
Refaat Ibrahim on palestiinalainen kirjoittaja ja toimittaja Gazasta ja The Resistant Palestinian Pens (https://resistantpens.org/) perustaja. Hän on valmistunut englannin kielestä ja kirjallisuudesta Gazan Islamilaisesta yliopistosta ja kirjoittaa Palestiinan poliittisista, sosiaalisista ja kulttuurisista kysymyksistä. Työnsä kautta hän vahvistaa palestiinalaisten ääniä miehityksen alla ja uskoo kirjoittamisen olevan silta totuuden ja ihmisten sydämien ja mielien välillä.
Tämä kirjoitus on julkaistu australialaisella Pearls and Irritations -media-alustalla 6.9.2025.
