Sionismi suunniteltiin alusta alkaen poliittiseksi hankkeeksi, jolla oli kolonialistinen luonne. Sen varhaiset arkkitehdit, kuten Theodor Herzl, määrittelivät sen nimenomaisesti sellaiseksi ja pyrkivät aktiivisesti saamaan vakiintuneiden imperiumien tuen sen toteuttamiseksi. Sekä tavoitteissaan että Euroopan silmissä se toimi aikakauden kolonialististen hankkeiden jatkeena ja kopiona. Ideologiansa kristallisoituessa se sai merkittävää inspiraatiota Italiassa ja Saksassa syntyneistä fasistisista liikkeistä. Ze’ev Jabotinskyn 1920- ja 1930-luvun kirjoitusten tutkimus paljastaa syvällisen ideologisen yhteenkuuluvuuden, jossa omaksutaan eurooppalainen fasistinen ja kolonialistinen ajattelutapa, jolle on ominaista syvä epäluottamus demokratiaa kohtaan, militarismin omaksuminen ja kategorinen halveksunta alkuperäiskansoja kohtaan.
Vaikka onkin oikeutettua pitää sionismia brittiläisen ja myöhemmin amerikkalaisen imperialismin strategisena etuvartiona Lähi-idässä, se on kehittynyt yli tämän roolin. Se on nyt imperialistisen perinteen näkyvin nykyaikainen ilmentymä, ja sen sisäinen logiikka pyrkii aktiivisesti saamaan jäljittelijöitä muista reaktiivisista liikkeistä ympäri maailmaa.
Yli vuosisadan ajan sionismin kannattajat ovat ylistäneet sitä juutalaisten kansallisena vapautusliikkeenä, vainottujen juutalaisten turvapaikkana ja demokraattisena projektina vihamielisessä ympäristössä. Sen alkuperää, ideologiaa ja historiallista kehitystä tarkemmin tarkasteltaessa kuva on kuitenkin toinen: sionismin pääasiallisena tavoitteena ei koskaan ollut juutalaisten pelastaminen. Se oli alusta lähtien siirtokunta-projekti, jonka tarkoituksena oli perustaa juutalaisvaltainen valtio Palestiinaan, maahan, jossa jo ennestään asui palestiinalaisia arabeja. Se saavutti tämän tavoitteen riistämällä omaisuutta, muuttamalla väestörakennetta ja suorittamalla etnisiä puhdistuksia.
Varhaiset sionistijohtajat keskustelivat avoimesti mahdollisista siirtomaa-alueista – harkittavana olivat Argentiina, Kenia ja Uganda – mutta valitsivat lopulta Palestiinan. Kuten Herzl kirjoitti, projekti vaati kahta rinnakkaista vaihetta: juutalaisten maahanmuuttoa ja palestiinalaisten pakkosiirtämistä.
Nykyään sionismi ei enää piilottele näitä menetelmiä. Israel on nyt asettanut itsensä maailmanlaajuisen etnonationalistisen politiikan malliksi, jota äärioikeistolaiset johtajat ympäri maailmaa ovat omaksuneet. Jotta voimme ymmärtää, miten näin on tapahtunut, meidän on palattava perusmyytteihin, strategioihin ja vaientamiseen, jotka muovasivat sionismia alusta alkaen.
Sionismin juuret eurooppalaisessa etnisessä nationalismissa
Sionismi syntyi 1800-luvun lopun Euroopassa, aikana, jota hallitsivat etniset nationalismit, jotka määrittelivät kansakuntia rodullisin tai biologisin termein. Juutalaiset nähtiin ”ongelmana”: ihmisinä, jotka eivät pystyneet sopeutumaan, vieraana “rotuna” eurooppalaisten yhteiskuntien keskellä. Sionismin isä Theodor Herzl omaksui tämän maailmankuvan. Juutalaisiin kohdistuvien pogromien, kuten Dreyfus-tapauksen synnyttämän tapahtumaketjun vakuuttamana, hän päätteli, että juutalaisia ei koskaan hyväksyttäisi Euroopassa ja päätyi siihen johtopäätökseen, että heidän oli hyväksyttävä erillisyytensä ja rakennettava oma valtio.
Tämä visio sopi hyvin eurooppalaisten eliittien oletuksiin, jotka pitivät juutalaisten maastamuuttoa parempana kuin juutalaisten hyväksymistä osana yhteiskuntaa. Kun Britannia antoi vuonna 1917 Balfourin julistuksen, jossa se lupasi tukea juutalaisten ”kansalliselle kodille” Palestiinassa, kabinetin ainoa juutalainen ministeri, Edwin Montagu, vastusti sitä. Hän varoitti, että siitä tulisi ”antisemitistien kasvualusta jokaisessa maassa”, koska se vahvisti uskomusta, että juutalaiset olivat vieraita Euroopassa.
Montagu ei ollut yksin tätä mieltä. Vuoden 1880 ja 1920 välisenä aikana Euroopasta lähteneistä 4 miljoonasta juutalaisesta vain 100 000 muutti Palestiinaan sionistien toiveiden mukaisesti. Kuten israelilainen kirjailija A. B. Yehoshua kerran totesi: ”Jos sionistinen puolue olisi osallistunut 1900-luvun alkupuolella järjestettyihin vaaleihin, se olisi saanut vain 6 tai 7 prosenttia juutalaisten äänistä.”
Sionismin juutalainen kansakuntakäsitys sopi häiritsevästi hyvin antisemitistisiin pyrkimyksiin ajaa juutalaiset pois Euroopasta.
Jopa natsiviranomaiset olivat hetkellisesti samaa mieltä tästä linjasta. 1930-luvulla Haavara-sopimus helpotti saksalaisten juutalaisten maastamuuttoa Palestiinaan, ja jotkut natsijohtajat kannattivat tätä politiikkaa keinona päästä eroon Saksan juutalaisista. Adolf Eichmann jopa vieraili Palestiinassa vuonna 1937 tutkiakseen sionistien maastamuuttoa. Hannah Arendt totesi myöhemmin, että sionismin ideologia merkitsi ”saksalaisvaikutteisen kansakuntakäsityksen kritiikitöntä hyväksymistä”.
Siirtomaavalloitus, ei vapautus
Toisin kuin klassinen kolonialismi, joka riisti resursseja valloitetuilta mailta jättäen alkuperäisväestön paikoilleen, siirtokuntavalloitus pyrki eliminoimaan ja korvaamaan alkuperäiskansat. Sionismi kuuluu selvästi tähän perinteeseen.
Varhaiset sionistijohtajat olivat selkeitä tavoitteistaan. Poliittisen sionismin perustaja Theodor Herzl kirjoitti päiväkirjaansa, että maan pakkolunastus ja palestiinalaisten karkottaminen on toteutettava ”huomaamattomasti”. Toinen varhainen johtaja, Israel Zangwill, puhui avoimesti tarpeesta siirtää palestiinalaiset pois, jotta juutalaisväestö saisi enemmistön. Jacob Thon, joka osti palestiinalaisten maata sionistisen aatteen puolesta, myönsi, että siirrot on toteutettava hiljaisesti, jotta ei menetetä maailmanlaajuista myötätuntoa.
Tämä eliminoinnin logiikka määritteli sionistisen hankkeen. Kyse ei ollut koskaan pelkästään juutalaisten turvapaikasta, vaan juutalaisten ylivalta-aseman varmistamisesta jo asutulla alueella. Toisin kuin Uganda tai Argentiina – muut juutalaisvaltioksi harkitut kohteet – Palestiinalla oli symbolista ja uskonnollista painoarvoa. Tämä symbolinen kiintymys oli kuitenkin yhdistetty kolonialistiseen ajattelutapaan. Sionistiset instituutiot itse heijastivat tätä kolonialistista itsetuntemusta: Jewish Colonial Trust, Jewish Colonization Association ja Colonization Department. Jopa Herzl vetosi brittiläiseen imperialistiin Cecil Rhodesiin ja esitti sionismin osana globaalia kolonialistista hanketta.
Pelastuksen myytti
Sitkeä myytti kuvaa sionismia liikkeenä, jonka tarkoituksena oli pelastaa juutalaiset pogromeilta, antisemitismiltä ja holokaustilta. Sionistijohtajat kuitenkin asettivat juutalaisten selviytymisen toissijaiseksi suuremmalle hankkeelle, joka oli valtion rakentaminen Palestiinaan. Vuosina 1880–1914 Arthur Ruppin ja Menahem Sheinkin, jotka vastasivat sionistijärjestön maahanmuuttopolitiikasta, käännyttivät pois suurimman osan juutalaisista, jotka halusivat asettua Palestiinaan. Syy oli yksinkertainen: maahanmuuttajat olivat liian köyhiä. Ruppin ja Sheinkin suosivat keskiluokkaisia ja yläluokkaisia juutalaisia, joilla oli pääomaa sijoitettavaksi. ”Ennen kuin kapitalistit saapuvat maahan, työntekijöille ei ole tilaa”, Sheinkin sanoi köyhille juutalaispakolaisille.
1920-luvulla, vaikka ukrainalaiset juutalaiset kärsivät julmista pogromeista, sionistijohtajat vastustivat edelleen ”massamaahanmuuttoa”. Ruppin pelkäsi, että ”huonompilaatuiset pakolaiset” vahingoittaisivat hanketta. Hän yritti estää köyhiä maahanmuuttajia tulemasta kieltämällä heiltä asunnot, työpaikat ja terveydenhuollon.
Chaim Weizmann, aikakauden keskeinen sionistinen diplomaatti, oli samaa mieltä. Vuonna 1919 hän totesi suoraan, että ”sionismi ei voi tarjota ratkaisua katastrofeihin”. Hänen prioriteettinaan ei ollut epätoivoisten juutalaisten pelastaminen, vaan valtion rakentamiseen sopivien ”tuottavien” uudisasukkaiden rekrytointi.
Jopa holokaustin aikana tämä logiikka säilyi. Kristalliyön jälkeen vuonna 1938 Britannia suostui ottamaan vastaan 10 000 juutalaista lasta kuuluisassa Kindertransport-operaatiossa. David Ben-Gurion vastasi kylmästi:
”Jos tietäisin, että olisi mahdollista pelastaa kaikki Saksan lapset tuomalla heidät Englantiin tai vain puolet heistä kuljettamalla heidät Israeliin, valitsisin jälkimmäisen vaihtoehdon, sillä meidän on punnittava näiden lasten henkien lisäksi myös Israelin kansan tarinaa.”
Nämä sanat paljastavat sionismin karun laskelmoinnin: valtion rakentaminen oli tärkeämpää kuin ihmishenkien pelastaminen.
Hiljaisuuden sääntö
Sionistijohtajien asettaessa juutalaisten selviytymisen valtion etujen alapuolelle, olivat he yhtä sitoutuneita salaamaan palestiinalaisten omaisuuden riistämisen.
Golda Meir muistutti kerran ministereilleen, että maan takavarikointia, siirtokuntien rakentamista ja etuvartioasemia ei pidä keskustella avoimesti: ” Me vain teemme ja emme puhu [siitä].” Sionistiset instituutiot pimittivät järjestelmällisesti Nakbaa – 750 000 palestiinalaisen karkottamista vuonna 1948 – koskevia asiakirjoja estääkseen sen, että tehtyjä tekoja tunnustettaisiin.
Historioitsija Tom Segev tiivisti sionististen johtajien varhaisista virheistä oppiman opetuksen: älä koskaan myönnä julkisesti, että karkottaminen oli ohjelman kannalta välttämätöntä. Hanke voisi jatkua, mutta vain, jos se peitettiin hiljaisuudella.
Se hiljaisuus on murentunut. Viime vuosina Israelin johtajat ja sotilaat ovat avoimesti julistaneet kansanmurhan aikomuksiaan ja suorituksiaan, livestriimanneet tuhoa Gazassa ja viitanneet raamatullisiin esikuviin kansanmurhassa. Benjamin Netanyahu itse vertasi palestiinalaisia Amalekiin, kansaan, jonka Raamattu käskee tuhota. Se, mitä ennen kuiskattiin, huudetaan nyt ääneen.
Sionismi ja globaali reaktio
Sionismi on aina ottanut vaikutteita reaktiivisilta voimilta ja asettunut niiden puolelle. 1900-luvun alussa se omaksui elementtejä eurooppalaisesta fasismista – Jabotinsky ihaili avoimesti militarismia ja epäili demokratiaa – ja liittoutui myöhemmin Latinalaisen Amerikan sotilasjunttojen, apartheid-Etelä-Afrikan ja Yhdysvaltain imperialismin kanssa.
Sionismi tarjosi teknistä ja sotilaallista koulutusta lukuisille Latinalaisen Amerikan sotilasjuntoille ja sotilasdiktatuureille, kuten Stroessnerin Paraguaylle, Pinochetin Chilelle ja Videlan Argentiinalle. Paraguayssa, jossa Stroessner oli tunnettu natsien kannattaja, Mossad solmi fasistisen diktatuurin kanssa sopimuksen, jonka mukaan 60 000 palestiinalaista siirrettäisiin Paraguayhin, jatkaen sionismin lupaamaa ja vuonna 1947 alkanutta etnistä puhdistusta. Monissa näistä maista opposition jäseniä olivat juutalaiset tutkijat ja intellektuellit; sionismi ei välittänyt heidän katoamisestaan ja kidutuksestaan, kuten se ei ollut välittänyt aiemminkaan. Kun venäläisiä juutalaisia murhattiin tuhansittain 1900-luvun alkupuolella, Maailman sionistisen järjestön jäsenet kosiskelivat tsaarin virkamiehiä tukemaan sionistista hanketta ja lietsovat heidän antisemitismiään.
Nykyään sionismi on kuitenkin siirtynyt globaalin reaktion seuraajasta sen edelläkävijäksi.
Äärioikeistolaiset johtajat ympäri maailmaa, Trumpista ja Bolsonarosta Modiin, Meloniin, Orbániin ja Le Peniin, ylistävät Israelia mallina. Miksi? Koska Israel ilmentää etnonationalistista unelmaa: linnoitusvaltiota, joka perustuu syrjintään, muureihin, karkotuksiin, militarisoituihin rajoihin, etniseen puhdistukseen ja kansanmurhaan.
Israel vetoaa näihin liikkeisiin juuri siksi, että se on ” etnonationalistinen valtio, joka perustuu rodulliseen syrjintään”. Euroopassa puolueet kuten Ranskan National Rally ja Espanjan Vox pitävät Israelin vuoden 2018 kansallisvaltiolakia – joka vahvistaa juutalaisten ylivaltaa purustuslaissa – mallina omille hankkeilleen. Jopa antisemitistiset puolueet ovat omaksuneet sionismin ja brändänneet Israelin ”länsimaisen sivilisaation” etulinjaksi muslimien ”barbaarisuutta” vastaan. Neofasistisille puolueille, jotka eivät voi enää avoimesti palvoa eurooppalaisia edeltäjiään, sionismi tarjoaa uuden retorisen ja ideologisen mallin. Israelia arvostetaan muslimien maahanmuuttoa ja läsnäoloa vastustavan vastarinnan symbolina, ei sen juutalaisen luonteen vuoksi.
Paradoksi on silmiinpistävä: liike, joka väitti suojelevansa juutalaisia, on liittoutunut juuri niiden poliittisten voimien – valkoisten ylivallan kannattajien, fasistien, kristillisten nationalistien – kanssa, jotka ovat historiallisesti vaarantaneet juutalaiset.
Sionismi tänään: etnokratia toiminnassa
Sionismin asuttajakolonialistinen logiikka on pysynyt muuttumattomana. Palestiinalaiset joutuvat edelleen kohtaamaan pakkomuuton, kotien ja elämien tuhoamisen ja paluuoikeuden kieltämisen. Johtajat puhuvat palestiinalaisista ”demografisena uhkana”, ja väestörakenteen muokkaaminen on maan virallinen perustuslaillinen politiikka. Gazassa käynnissä oleva holokausti ja teollisen mittakaavan joukkotuho, Länsirannan kiihtyvät aluevaltaukset, karkotukset, teloitukset sekä joukkovangitsemiset ovat tämän päivän sionismin ydintä ja sen kulminaatio.
Jopa Israelin liberaalit puolustajat joutuvat nyt ponnistelemaan todellisuuden kieltämiseksi: sionismi perustuu etniseen ja uskonnolliseen valtioon, joka on rakennettu alkuperäisväestön kustannuksella ja pystytetty olemassa olevan kulttuurin päälle.
Israel on aina toiminut imperialismin työkaluna ja teknisenä avustajana, suurvaltojen toivottuna ja kutsuttuna roistona, joka on tehnyt niiden likaisen työn. Nyt, kypsyneenä, se on itse tullut isännäksi, synnyttäen ja legitimoiden uuden sukupolven reaktiivisia liikkeitä. Se on siirtynyt varjoissa toimivasta avustajasta yhdeksi johtavista toimijoista kolonialististen ja imperialististen tavoitteiden eturintamassa, kuten sen viimeaikaiset avoimet sotatoimet Palestiinan lisäksi Irania, Syyriaa, Libanonia, Jemeniä, Qataria ja Tunisiaa vastaan osoittavat.
Miksi Israelia ei pysäytetä? Rankaisemattomuuden rakenne
Länsimaisen valtaeliitin ja edustuksen pitkä ja harras tuki Israelille, on antanut sionismille mahdollisuuden elää pidempään yleisesti hyväksyttynä ideologiana kuin fasismi ja kolonialismi. Vuosikymmenten propagandan, myyttien luomisen ja taloudellisen tuen avulla se on esitetty laillisena poliittisena pyrkimyksenä. Oppineena edeltäjiensä virheistä, sionismi vaatii nyt paikkansa kansainvälisen äärioikeiston etujoukoissa, mallina, jota kaikki modernit reaktiiviset voimat seuraavat.
Israel on integroitunut menestyksekkäästi globaaliin talous- ja kulttuurijärjestelmään. Tämä normalisointi, mukaan lukien kauppasopimukset, teknologia-alan kumppanuudet ja kulttuurivaihto, luo voimakkaita intressejä, jotka suosivat nykytilaa ja ovat haluttomia soveltamaan merkittävää painostusta, kuten boikotti-, divestointi- ja sanktiointiliike (BDS), jota käytettiin Etelä-Afrikan apartheidia vastaan.
Kriitikot, mukaan lukien myös juutalaiset äänet ja ihmisoikeusjärjestöt, on leimattu usein välittömästi ja aiheettomasti antisemitistisiksi tai terrorismin kannattajiksi. Tämä taktiikka on ollut erittäin tehokas keskustelun tukahduttamisessa, instituutioiden painostamisessa ja kritisoitavien politiikkojen huomion kääntämisessä muualle. Se on luonut pelon ilmapiirin, jossa valtion ja fundamentalistisen yhteiskunnan äärimmäisten toimien tuomitseminen rinnastetaan väärin juutalaisvihaan tai terrorismiin.
Nykypäivän sionismi on ydinaseistettu, edistynyt sotilasmahti, joka toteuttaa pitkäaikaista asuttajakolonialistista valloitusprojektia absoluuttisen rankaisemattomuuden järjestelmän alla, jonka maailman vaikutusvaltaisimmat valtiot ovat mahdollistaneet. Gazan ja Länsirannan tapahtumat eivät ole poikkeus, vaan tämän prosessin huipentuma, joka toteutetaan koko maailman silmien alla, -maailman, jonka hallintorakenteet ovat osoittautuneet kyvyttömiksi tai haluttomiksi pysäyttämään sitä.
Kansainvälistä niin kutsuttua sääntöihin perustuvaa järjestystä puretaan pala palalta. Ja se tehdään tarkoituksellisesti.
