Perheeni kieltäytyi lähtemästä kotoa ennen kuin meidät pakotettiin lähtemään. Haimme turvaa useista kouluista ja palasimme lopulta vaurioituneeseen kotiimme, kirjoittaa Gaza Cityssa asuva Nour Abo Aisha.
Lokakuun 6. päivän iltana 2023 katsoin elokuvan ”Farha”, joka kertoo vuoden 1948 Nakbasta. Elokuvan naispäähenkilö menettää isänsä, kun tästä tulee vastarintataistelija ja hän jää selviytymään omillaan ilman perhettään, kotiaan ja unelmiaan.
Olin järkyttynyt ajatellessani, että isovanhempamme olivat kokeneet saman kohtalon. En kuitenkaan kuvitellut, että itse kokisin koskaan samaa tuskaa. Kun heräsimme pommitusten ääneen 7.10.2023, kaikki Gazassa olivat innoissaan. Uskoimme, että tämä oli luvattu vapautumispäivämme. Muutaman tunnin kuluttua tilanne kuitenkin muuttui hirveäksi. Israel sulki Pohjois-Gazan internet-verkon ja aloitti raa’an pommituskampanjan. Pommien melu noina alkuaikoina oli kauheaa.
Siihen aikaan perheeni ja minä asuimme talossamme Sheikh Redwanin kaupunginosassa Luoteis-Gazassa. Israelin lentokoneet pudottivat lentolehtisiä, joissa kehotettiin ihmisiä jättämään kotinsa ja menemään Etelä-Gazaan. Se olisi turvallinen pakopaikka, niissä sanottiin. Mutta isäni kieltäytyi lähtemästä. ”Kuolleen ruumiini yli”, hän sanoi. Joten me jäimme.
Kaksivuotias veljenpoikani Kenan huusi jokaista kuulemaansa pommia. Rauhoittaaksemme häntä sanoimme, että ne olivat vain ilotulitteita, mutta se ei toiminut. Hänen pieni sydämensä hakkasi joka räjähdyksellä, ja pelkäsimme, että hän saisi sydänkohtauksen. Hän myös pakotti meidät pitämään valon päällä koko yön huoneessani, jossa hän nukkui, koska hän pelkäsi pimeää. Valo saattoi tehdä meistä kohteen. Päivämme olivat täynnä ahdistusta, koska tiesimme, että saattaisimme hautautua raunioiden alle minä hetkenä hyvänsä.
Pako kotoa ilmaiskun jälkeen
Vaikein päiväni oli 27. lokakuuta 2023, kun ohjukset osuivat kaikkiin ympärillämme oleviin taloihin. Äitini oli tuolloin keittiössä tekemässä meille aamiaista. Yhtäkkiä ikkunat särkyivät ja talo tärisi räjähdysten voimasta. Pölyä lensi kaikkialle. Isäni huusi: ”Nopeammin, ei ole aikaa, he pommittavat seuraavaksi meidän talomme!”
En tiedä, miten me kaikki pääsimme alas talon portaita. Kenan oli tukehtumaisillaan pommitusten katkuun, mutta äiti onnistui pelastamaan hänet ensiaputaitojensa avulla. Satutin käteni lievästi lentävistä sirpaleista, mutta onneksi kukaan perheestäni ei loukkaantunut vakavasti.
Odotimme Babaa, joka oli mennyt hakemaan isoisääni ja isoäitiäni, jotka asuivat yläkerrassa. He ovat vanhoja, ja talon hissi oli tuhoutunut pommien takia, mutta hän onnistui lopulta saamaan heidät turvallisesti ulos.
Meillä ei ollut aikaa ottaa mitään mukaamme. Sisareni, joka käyttää hijabia, joutui lähtemään ilman kenkiä. Minä lähdin ilman kenkiä ja jouduin kävelemään paljain jaloin lasin ja raunioiden yli, mutta sitten löysin naapurimme pojan kengät heidän talonsa ovelta. Puin ne jalkaan ja jatkoin juoksemista.
Kaikki huusivat, ja naapurit etsivät lapsiaan. Erään naapurin raskaana ollut vaimo putosi alakertaan yrittäessään paeta. Valitettavasti hän menetti vauvansa.
Sitten menimme Al-Nasser-sairaalan vieressä olevaan silmäsairaalaan, koska siellä oli tuolloin turvallista. Pommitusten loputtua isäni ja veljeni palasivat taloon hakemaan tärkeitä tavaroitamme ja rahaa, jotka olimme jättäneet taaksemme. Sitten pääsimme pakenemaan alueelta. Naapurimme, Zantin perhe, ei ollut yhtä onnekas. He olivat yli 50 ihmisen joukossa, jotka olivat edelleen raunioiden alla.
Sitten alkoi pakomatkamme. Matkustimme koulusta toiseen etsien turvaa, kun israelilaiset sotilaat pakottivat meidät muuttamaan idästä länteen. Haimme turvaa kahdeksasta eri koulusta, koska tuolloin koulut olivat suhteellisen turvallisia. Tosiasiassa vaara oli läsnä kaikkialla. Kieltäydyimme menemästä sukulaistemme taloihin, koska niitäkin voitaisiin pommittaa milloin tahansa. Muistiini on jäänyt ikävä kokemus veden kantamisesta yläkertaan Dar Al-Arqamin koulussa. Se oli kamalaa, koska en pysty kantamaan raskaita taakkoja. Se on onneksi nyt muisto, enkä toivo, että se palaa.
Kauhun öitä ja päiviä
Joka yö sodan alusta lähtien olen kuvitellut kuolemani. Eräänä päivänä, kun olimme suojassa Al-Remalin koulussa, kuvitelmani melkein kävivät toteen. Oli sateinen tammikuun yö aikana, jota kutsun vuoden 2024 ”pimeäksi talveksi”. Emme voineet nukkua, koska koko yön Israelin armeijan ajoneuvot etenivät alueella. Isäni ja veljeni – kaikki yli 16-vuotiaat – pakenivat ennen kuin Israelin armeija ehti pidättää heidät. He jättivät meidät naiset ja lapset yksin kestämään räjähdysten ja kranaattien ääniä, ja olimme kauhuissamme, koska meillä ei ollut aavistustakaan missä he olivat. Olivatko he kunnossa? Olivatko he ylipäänsä elossa? Selviäisivätkö he sotilaiden raakuudesta? Rukoilimme koko yön, että Jumala pitäisi heidät turvassa.
Sitten, kello kuudelta aamulla, juuri ennen auringonnousua, äitini näki israelilaisen panssarivaunun koulun ikkunasta, jossa olimme suojassa. Pian kuulimme ihmisten huutavan. He olivat yhdessä UNRWA:n kouluista viereisellä kadulla. Sotilaat olivat piirittäneet koulun niin, etteivät ihmiset päässeet poistumaan. Sitten armeija tulitti koulua tykistöllä. Siellä oli monia viattomia marttyyreja.
Sen jälkeen sotilaat menivät kouluun ja ottivat kiinni miehet, jotka olivat kieltäytyneet lähtemästä muiden kanssa aiemmin yöllä, ja pidättivät heidät. He pieksivät miehet ja käskivät heidän riisua vaatteensa ankarassa talvisäässä. Naisten he käskivät lähteä Etelä-Gazaan.
Onnistuimme pakenemaan – vaikkakaan emme ottaneet mukaan ruokaa tai mitään – ennen kuin sotilaat saapuivat koulullemme. Satoi edelleen, ja itkimme kävellessämme maassa makaavien marttyyrien ruumiiden ohi. Pelkomme oli pinnassa, koska emme tienneet, missä isäni ja veljeni olivat.
Vaeltelimme kaduilla eksyksissä ja itkien, peläten löytävämme heidät maasta marttyyreina. Mutta sitten saimme heihin yhteyden matkapuhelimella. He olivat turvautuneet yhteen Itä-Gazan kouluista. Pelko hellitti hieman, mutta emme vieläkään tienneet, minne mennä.
Seuraavan yön koittaessa löysimme luokkahuoneen jälleen yhdestä koulusta. Nukuimme lattialla ohuilla peitoilla. Palelimme ja olimme nälkäisiä. Ajattelin väistämättä Sallyn tarinaa, yhtä piirrettyä ohjelmaa, jota katsoin lapsena, ja erityisesti kohtausta, jossa Sally on koditon ja nukkuu kaduilla vaaran pelossa. En ollut koskaan kuvitellut, että joutuisin jonain päivänä hänen asemaansa.
Aamulla isäni meni torille ostamaan ruokaa, kun taas veljeni menivät tädin talolle Itä-Gazaan, jota oli äskettäin pommitettu. Veljeni toivoivat löytävänsä raunioista huopia. Tätini oli jo paennut Etelä-Gazaan. Vietimme koulussa vielä yhden yön ja muutimme sitten takaisin Dar Al-Arqamin kouluun. Tunsimme itsemme niin köyhiksi.
Paluu vaurioituneeseen kotiimme
Perheeni pakeni kuolemaa useita kuukausia toukokuuhun 2024 asti. Lopulta pystyimme palaamaan omaan naapurustoomme sen jälkeen, kun siitä tuli punainen vyöhyke. Se tarkoitti, että aluetta pidettiin vaarallisena Israelin armeijalle. Kun näin talomme uudelleen, tuijotin sitä hämmästyneenä, tuskin uskoen, että olimme palanneet. Rakennus oli edelleen ehjä, mutta kaikki ikkunat olivat särkyneet ja kaikki sisällä oli tuhoutunut. Sydämeni särkyi, koska muistin jokaisen hetken, jonka olimme viettäneet siellä. Menimme sisälle ja aloimme siivota sotkua, poistaa betonimursketta ja särkynyttä lasia, jotta voisimme aloittaa elämämme alusta.
Palasin freelancer-työhöni sisällöntuottajana eräässä saudiarabialaisessa yrityksessä. Työskentelin myös vapaaehtoisena opettajana Al-Nasser-koulussa. Siellä työskennellessäni koin Israelin hyökkäyksen kouluun. Olin juuri lopettanut yhden tunnin ja istuin koulun pihalla oppilaideni leikkiessä ympärilläni. Yhtäkkiä kuului räjähtävien kranaattien ääntä ja huutoja. Olin kauhuissani, mutta – toisin kuin jotkut ihanista oppilaistani – selvisin. Olin niin traumatisoitunut, etten voinut palata enää kouluun töihin.
Pohjois-Gazassa ei ole takeita siitä, että palaat takaisin kotiin hengissä. Niinpä jäin kokonaan kotiin opiskelemaan englanninkielistä kirjallisuutta. Elämme ja työskentelemme edelleen sodan valtavien paineiden alla ja odotamme sen loppua. Mutta joskus mietin, loppuuko se koskaan?
Päivitys artikkeliin 3.9.2025:
Näinä aikoina, kun Netanjahu uhkaa miehittää Gazan, olemme loukussa samassa painajaisessa ja kysymme samaa ahdistavaa kysymystä: Minne voimme mennä? Turvallista paikkaa ei ole enää jäljellä. Gaza on raunioina. Kokonaiset kaupunginosat: Jabalia, Shuja’iyya, Rafah, Khan Younis jopa – Länsi-Gaza – on pyyhitty pois. Israelin teot merkitsevät täydellistä tuhoa.
Meidät työnnetään tuntemattomaan, pakotetaan elämään jatkuvassa pelossa. Naapurustoani – Al-Jalaa, Abu Iskandaria – ympäröivät palokaistaleet kiristyvät jatkuvasti. Joka hetki tuntuu siltä, että seuraava isku voisi olla meidän.
Olemme siviilejä. Viattomia. Miksi meidän täytyy kestää tätä yhä uudelleen? Eikö kaksi ja puoli vuotta armotonta kuolemaa ole ollut tarpeeksi? Suojelkaa meitä, jotka jäävät jäljelle. Pelastakaa minut. Älkää antako minun kuolla vain numerona.
Nour Abo Aisha
Kirjoittaja, englanninkielisen kirjallisuuden opiskelija Gaza Citysta
Tämä artikkeli (lukuun ottamatta lopun päivitystä) on julkaistu We Are Not Numbers -verkkosivulla 19.1.2025: https://wearenotnumbers.org/surviving-war-in-north-gaza/
