Joka aamu merelle lähtiessäni tiedän, että tänään saattaa olla se päivä, jolloin en palaa. Mutta mitä vaihtoehtoja minulla on, kysyy kirjoittaja, opiskelija Hassan Herzallah.
Kello on seitsemän aamulla. Herätyskelloni soi ja valmistaudun, aivan kuten ennen vanhaan, kun join kupin minttuteetä ja söin falafel-voileivän ennen kuin lähdin yliopistolle ystävieni kanssa.
Nyt herätyskello ilmoittaa, että on aika lähteä taas merelle. Gazan tappavan nälänhädän keskellä selviytyminen on korvannut opiskelun. Olen muuttunut unelmiensa perässä juoksevasta englannin kielen kääntäjäopiskelijasta kalastajaksi, joka yrittää epätoivoisesti ruokkia nälkäistä perhettään.
Jo kahden kuukauden ajan olen herännyt joka aamu lähteäkseni vesille. Näin tehdessäni asetan itseni vakavaan vaaraan. Israelin armeija julisti Gazan merialueen kielletyksi aiemmin tänä vuonna ja kielsi kaiken kalastuksen, uinnin ja muun merelle pääsyn.
Mutta minulla ei ole vaihtoehtoa. YK:n elokuun lopulla vahvistama nälänhätä on pahentunut dramaattisesti sen jälkeen, kun Israelin miehitysarmeija palasi entistä raaempana maaliskuun puolivälissä kahden kuukauden tulitauon päätteeksi. Ainoana aikuisena poikana vanhempieni ja kolmen nuoremman sisarukseni ravinnonsaanti riippuu minusta.
Kun tulitauko julistettiin tammikuussa, palasin kotiimme ensimmäistä kertaa yhdeksään kuukauteen. Kansanmurhasodan alettua suurin pelkoni oli ollut kodin jättäminen. Tämän vuoden alkuun mennessä se oli tapahtunut jo viisi kertaa.
Löysin kotini raunioina, tuhkaksi hajonneena. En enää tunnistanut kotikatuani tai kaupunkiani. Se oli siihenastisen elämäni pahin hetki.
Tulitauon aikana asiat parantuivat hieman. Perheeni – vanhempani, sekä sisarukseni Malak, Mohammed ja Alaa – oli asunut yhdeksän kuukautta teltassa, mutta nyt pystyimme muuttamaan kotimme lähellä asuvan sukulaisen luokse.
Hitaasti aloimme koota elämäämme ja itseämme uudelleen, sekä henkisesti että fyysisesti. Palasin päivittäin kotimme raunioille, jotta saisin pelastettua kaiken pelastettavissa olevan. Elämä alkoi palata: torit ja kaupat avautuivat uudelleen, joitakin tavaroita tuli saataville, ihmiset tapasivat toisiaan ilman pommitusten pelkoa ja pystyin vihdoin nukkumaan ilman jatkuvaa droonien surinaa.
Odotin innolla rajanylityspaikkojen avautumista, jotta voisimme matkustaa ja tavoitella unelmiamme. Yliopisto-opintoni olivat olleet tauolla kaksi vuotta, kun taas nuorempien sisarusteni koulunkäynti oli ollut tauolla kolme vuotta, jo tovin ennen sodan alkua.
Sitten kansanmurha palasi. Siitä lähtien mikään alue Gazassa ei ole ollut turvallinen. Tilanne on paljon pahempi kuin ennen tulitaukoa: pommitukset, kranaatti-iskut, ties monettako kertaa siirtymään pakotetut ihmiset ja ylipäänsä tappaminen ovat lisääntyneet kaikkialla. Meidät on pakotettu evakuoitumaan kuudennen kerran, palaamaan jälleen samaan telttaan.
Kun hyökkäykset jatkuivat, Israel asetti myös avustuskuljetusten saarron. Ruoasta tuli niukkaa, hinnat nousivat ja nälänhätä paheni seuraavien kahden kuukauden aikana.
Lopulta Yhdysvaltojen ja Israelin tukema Gazan humanitaarinen säätiö (GHF) otti haltuunsa ruoan jakelun. Helpotukseksi esitetty apu muuttui kuolemanloukuksi. Jakelukeskukset sijaitsivat alueilla, joilta meidät oli käsketty evakuoitumaan, ja kymmeniä ihmisiä kuoli tai loukkaantui yrittäessään päästä niihin.
Kaaos levisi Gazaan, ja hinnat nousivat ennätyskorkeisiin lukemiin. Tilanteen pahentuessa ja resurssien niukentuessa perheeni, kuten useimmat Gazan perheet, syö usein vain yhden aterian päivässä: palan leipää ja kupin teetä.
Mutta jopa nämä ruoat ovat niukkoja. Perheet turvautuvat vaihtoehtoihin – he tekevät jauhojen sijaan ”leipää” murskatusta pastasta tai linsseistä ja ”kahvia” paahdetuista ja jauhetuista kikherneistä. Sokeri on nykyään ylellisyystuote, joka maksaa korkeimmillaan sata dollaria kilolta, joten monet käyttävät runsasfruktoosista maissisiirappia huolimatta sen käytön riskeistä lapsille ja kroonisesti sairaille.
Emme enää syö nautinnon vuoksi, vaan selviytyäksemme.
Vaihtokaupasta on tullut myös välttämätöntä, koska pankeista on vaikea saada käteistä ja nostoista peritään korkeita maksuja. Ihmiset vaihtavat omaisuuttaan, mutta monilla on vain vähän tarjottavaa. Muistan yrittäneeni vaihtaa pientä sähkövaakaa jauhoihin tai riisiin verkkokauppasivulla. Lopulta sain siitä neljä kiloa pastaa, ainoan saatavilla olevan tuotteen tuolloin.
Elokuun 1. päivään 2025 mennessä teltassamme ei ollut enää leipää jäljellä. Pankkitililläni oli 200 sekeliä (noin 60 dollaria), mutta kun menin käteismaksujen myyjälle, pystyin nostamaan vain 100 sekeliä veloitettujen maksujen vuoksi. Vein rahat GHF:n avustuskeskukseen toivoen voivani ostaa jotain perheeni ruokkimiseksi.
Käveltyäni keskustaan tyhjällä vatsalla paahtavan auringon alla romahdin perillä. Kun palasin tajuihini minuutteja myöhemmin, tajusin, että 100 dollariani oli varastettu. Tuo hetki tuntui vielä pahemmalta kuin ensimmäinen evakuoitumiskerta tai se, kun tajusin, että kotini oli pommitettu.
Tiesin silloin, että nälänhätä oli ankarampi kuin mikään muu mitä olin kokenut. Kävellessäni takaisin telttaan minut valtasi epätoivo, enkä tiennyt, miten palaisin perheeni luo tyhjin käsin. Silmäni kirvelivät ja hengitys tuntui raskaalta, aivan kuin suru olisi kuristanut minua. Päätin istua hetken meren rannalla epävarmana siitä, mitä sanoisin perheelleni.
Seisoessani rannalla näin veneen lähestyvän. Kaksi kalastajaa, uupuneita ja heikkoja kuin varjot, kamppailivat vetääkseen veneen rannalle. Huusin heille, ja kävelin avuksi. Yhtäkkiä kuulin itseni kysyvän, voisinko ryhtyä heidän kanssaan kalastajaksi.
”Osaatko käsitellä onkea?” he kysyivät. En osannut, mutta sanoin osaavani uida ja että auttaisin heitä miten osaisin vastineeksi osasta heidän saaliistaan perheeni ruokkimiseksi.
He kertoivat: ”Lähdemme heti aamunkoiton jälkeen ja palaamme noin keskipäivällä, yleensä tyhjin käsin. Joskus pyydystämme kilpikonnia syötäväksi. Vaaroja on paljon: iskuja kohdistetaan veneisiin, joitakin kalastajia vangitaan, ja satunnaisia tulituksia osuu meihin päivittäin.”
Muistin nähneeni videon nuoresta miehestä, johon Israel iski merellä. Mutta oliko minulla vaihtoehtoja? ”Lähden mukaanne”, sanoin epäröimättä. He käskivät minun palata aikaisin seuraavana aamuna.
Kun palasin telttaan, perheeni oli järkyttynyt väsyneestä ulkonäöstäni. Kerroin heille kaiken, ja äitini itki. Join vettä ja yritin levätä. Lopulta nukahdin nälkäisenä.
Seuraavana päivänä herätyskello soi – vanha yliopistoherätyskelloni. En sammuttanut sitä heti, halusin nähdä hetken unta menneestä elämästäni: yliopistostani, bussista, ruokalasta, ystävieni rupattelusta, unohtuneista unelmistani.
”Hassan, herää! Herätyskello soi”, veljeni Mohammedin ääni herätti minut. Olin takaisin painajaisessa, josta en pääsisi pakoon.
Siitä lähtien olen joka päivä mennyt merelle kaikista vaaroista huolimatta, heittänyt kalaverkkoni ja siimani veteen, ja toivonut palaavani ruoan kanssa nälkäisen perheeni luo. Joskus työskentelen pitkiä päiviä armottoman auringon alla ja toisinaan aamuvarhaisen kylmyydessä.
Tiedän hyvin, etten ehkä jonain päivänä palaa mereltä. Aiemmin tänä vuonna YK raportoi YK:n ihmisoikeusvaltuutetun dokumentoineen useita tapauksia, joissa kalastajiin on kohdistettu iskuja “ilman varoitusta heidän kalastaessaan melontaveneillä, jotka eivät aiheuta havaittavaa uhkaa Israelin merivoimille, mikä on johtanut heidän kuolemaansa tai loukkaantumiseensa”.
Mutta kaikista peloistani huolimatta menen merelle ja pidän kiinni toivosta paremmasta huomisesta.
Hassan Herzallah
Palestiinalainen kääntäjä ja kirjailija, joka asuu Gazassa.
Artikkeli on julkaistu Open Democracy -verkkosivulla 29.8.2025.
Herzallah jakaa aktiivisesti Substack-tililleen päivittäisiä kirjoituksiaan, päivityksiään ja pohdintojaan sekä artikkeleitaan, jotka on julkaistu kansainvälisillä media-alustoilla ja -sivustoilla, kuten New Lines, Open Democracy, The Palestine Chronicle ja arabiankielisillä sivuilla, kuten 7iber.
