Usein ajatellaan kolonialismin olevan historiaa, mutta tietyt kolonialismin muodot jatkuvat edelleen. Asuttajakolonialismi on sortojärjestelmä, joka on yhä osa monien alkuperäiskansojen todellisuutta. Alkuperäisasukkaat vastustavat uudisasukkaiden ylläpitämää sortojärjestelmää monin eri tavoin.
Terminä kolonialismi juontaa juurensa latinan colonia-sanasta (siirtokunta, asutus). Kolonialismia perusteltiin 1600-luvulla valistuksen aikaan mm. John Locken ajatuksilla “kehittyneempien”, yleensä valkoisiksi ja länsimaisiksi määriteltyjen kansojen moraalisesta velvollisuudesta ottaa haltuun “takapajuisiksi” määriteltyjen ei-valkoisten kansojen asuttamaa maata sen taloudellisen arvon lisäämiseksi.
Taloudellisen arvon lisääminen ei kuitenkaan näy hyvinvointina maan alkuperäisille asukkaille, vaan päinvastoin talouskasvu näkyy puutteenalaisuuden lisääntymisenä. Kolonialismi käsitetään usein historiaan kuuluvaksi, mutta todellisuudessa se ei ole koskaan päättynyt. Vaikka länsimaat eivät enää nimellisesti hallitse globaalin etelän maita, “kehittävät” ne näitä myöntämällä kalliita lainoja, joiden takaisinmaksu pitää globaalin etelän maat köyhinä.
Kolonialismin muotoja
Kolonialismilla on monta eri muotoa, kuten siirtomaa- ja asuttajakolonialismi. Siirtomaakolonialismissa yksi valtio hyväksikäyttää toisen alueen tai valtion työvoimaa ja luonnonvaroja. Ensimmäiset Eurooppalaiset löytöretkeilijät loivat edellytykset taloudelliselle epätasa-arvolle, joka käynnisti Amerikan mantereen hyväksikäytön. Afrikan mantereen ryöstö siirtomaakolonialismin myötä alkoi vasta myöhemmin. Vuoden 1884 Berliinin konferenssissa Euroopan maiden johtajat jakoivat Afrikan mantereen keskenään. Konferenssiin ei ollut kutsuttu yhtään johtajaa Afrikasta.
Iso-Britannia ja Ranska toteuttivat siirtomaakolonialismia esimerkiksi monissa Länsi-Afrikan rannikkovaltioissa, ja Belgia taas nykypäivän Kongon Demokraattisessa Tasavallassa. Siirtomaakolonialismi ulottui myös Afrikan ulkopuolelle, kuten Iso-Britannian valloittamaan Intiaan ja Ranskan valloittamaan Haitiin. Tämän kolonialismin muodon päätarkoitus on käyttää toisten aluetta hyväksi ja riistää sieltä resursseja oman taloudellisen hyödyn vuoksi.
Asuttajakolonialismissa taas päätavoite ei ole raaka-aineiden ryöstö, koska siirtomaahan muuttaa uudisasukkaita, yleensä Euroopasta. Asuttajakolonialismissa maata muokataan asutettavaksi uudisasukkaille, mihin kuuluu muun muassa siellä asuvan väestön sortaminen ja pakkosiirtäminen, sekä ekokolonialismi.
Asuttajakolonialismi voidaan määritellä kansanmurhaan ja kolonialismiin perustuvaksi sortojärjestelmäksi, jonka tavoitteena on syrjäyttää alkuperäinen väestö ja korvata se uudella väestöllä. Sen perustana on uudisasukkaiden ylläpitämä, usein eurosentrinen valtajärjestelmä, joka tukahduttaa alkuperäisväestön oikeudet ja kulttuurit hävittämällä ne ja korvaamalla ne omillaan. Se olettaa eurooppalaisten ja heidän arvojensa olevan alkuperäisväestön kulttuureja parempia, ja siksi olevan oikeutettua tuhota heidän oikeutensa varastamalla heiltä maita ja muuttamalla niille sekä hävittämällä heidän perinteensä. Uudisväestö vakiinnuttaa näin asemansa alueella.
Esimerkkejä asuttajakolonialismista ovat nykypäivän Yhdysvallat, Kanada, Australia, Uusi-Seelanti, Etelä-Afrikka ja Israel. Myös Suomi, Ruotsi, Norja ja Venäjä ovat toteuttaneet, ja edelleen toteuttavat asuttajakolonialismia muun muassa Saamenmaalla.
Valtioiden itsenäistymisen jälkeen koloniaaliset suhteet usein jatkuvat
Itsenäistymisen jälkeen siirtomaakolonialismista vapautuneissa valtioissa diplomaattiset tai taloudelliset suhteet usein jatkuvat entisen kolonisoijan kanssa, minkä johdosta myös materiaalinen raaka-aineiden hyväksikäyttö ja pakkotyövoiman käyttö jatkuvat. Epätasa-arvoiset valtasuhteet peittyvät kuitenkin usein kahden itsenäisen kansakunnan välisten diplomaattisten ja taloudellisten suhteiden taakse. Epätasa-arvoiset suhteet säilyvät esimerkiksi siksi, että aiemmat siirtomaavalloittajat kieltäytyvät korvaamasta kolonialismin aikana tapahtunutta riistoa ja ryöstämistä, ja tarjoavat sen sijaan lainoja, jotka usein pikemminkin syventävät eriarvoisuutta, eivätkä auta aiemmin siirtomaaksi joutuneita maita toipumaan.
Asuttajakolonialismin jäljet taas ovat näkyvämpiä etenkin demografisesti valtioiden itsenäistymisenkin jälkeen, koska asuttajakolonialismin piirteisiin usein kuuluu etninen puhdistus ja kansanmurha, eli alkuperäiskansan suora tai epäsuora tappaminen. On arvioitu, että eurooppalaisten Etelä- ja Pohjois-Amerikan kolonisaatio tappoi 90% alkuperäisasukkaista, mihin sisältyvät myös epäsuorat kuolemat, kuten eurooppalaisten tuomien sairauksien tappavat seuraukset.
Uudisasukkaat usein jäävät asumaan entisiin asuttajasiirtokuntiin. Näin ollen eurooppalainen väestö on usein enemmistö itsenäistymisen jälkeenkin. Tämä johtaa siihen, että monet hierarkiat ja rodullistetut valtasuhteet jäävät osaksi yhteiskuntaa.
Rakenteellinen eriarvoisuus on asuttajakolonialismin kulmakivi
Asuttajakolonialismin leimallisia piirteitä on apartheid. Sillä tarkoitetaan rakenteellista sortoa ja rodullistettua yhteiskunnan hierarkiaa. Ehkä tunnetuin apartheid oli Etelä-Afrikassa, jossa valkoihoiset, tummaihoiset alkuperäisasukkaat, sekä ”mixed”-asukkaat olivat kaikki eri tasoilla lain puitteissa. He eivät saaneet käydä samaa koulua, käyttää samoja julkisia tiloja tai tehdä samankaltaista työtä. Kaupunginosat oli myös eroteltu.
Vaikka apartheid kiellettiin Etelä-Afrikassa 1990-luvun alussa, sen vaikutukset ovat edelleen osa Etelä-Afrikan yhteiskuntaa. Esimerkiksi kaupunkikuvassa on näkyvissä edelleen selkeitä piirteitä tummaihoisten ja vaaleaihoisten asuinkortteleista. Kaupunginosat, joissa asuu eniten tummaihoisia ovat nykypäivänäkin maan köyhimpiä.
Myös maailman nuorimmassa asuttajasiirtokunnassa, Israelissa, apartheid on edelleen oleellinen osa yhteiskuntaa. Tästä esimerkkinä voi mainita eriarvoiset henkilöllisyystodistukset Israelin Palestiinalaisilla ja Juutalaisilla asukkailla.
Koulutusjärjestelmä kontrolloi ja valvoo
Vaikka asuttajakolonialismiin ei välttämättä kuulu alkuperäiskansan suora tappaminen, uudisasukkaat kuitenkin yrittävät hävittää alkuperäiskansan kielen ja kulttuurin. Tämän takia opetusjärjestelmän ja nuorten valvonta on olennainen osa asuttajakolonialistista järjestelmää.
Varsinkin Yhdysvalloissa ja Kanadassa oli satoja sisäoppilaitoksia, joihin alkuperäiskansojen lapset suljettiin ja jopa ryöstettiin perheiltä. Heidät pakotettiin oppimaan länsimaisia tapoja ja kieliä, ja heitä rangaistiin oman kielen puhumisesta tai oman kulttuurin harjoittamisesta.
Tämän kaltaiset sisäoppilaitokset eivät ole enää käytössä, mutta vielä viime vuosienkin aikana entisten sisäoppilaitosten lähiympäristöistä on löydetty alkuperäiskansojen lapsien joukkohautoja.
Asuntolakoulujen trauman käsittelyyn perustettiin Kanadassa totuus- ja sovintokomissio, jonka työstä on myös Suomessa otettu mallia 2021–2025 toimivassa saamelaisten totuus- ja sovintokomissiossa. Myös Suomessa oli useita saamelaisten asuntolakouluja, joissa lapsien yhteys kieleensä ja kulttuuriinsa katkaistiin – tai pyrittiin katkaisemaan.
Vastarinta osana nykypolitiikkaa
Koska siirtomaavaltioiden itsenäistymisen jälkeen uudisasukkaat ovat pysyneet valtioissa kuten Yhdysvallat, Australia, Uusi-Seelanti, Kanada ja Etelä-Afrikka, alkuperäisasukkaiden on ollut pakko jatkaa vastarintaa, sillä kolonisoijat jäivät heidän maalleen.
Vastarinnalla on monta eri muotoa. Nykyään monet alkuperäiskansojen jäsenet ovat aktiivisesti mukana maan politiikassa, ja ajavat alkuperäiskansalaisten oikeuksia muun muassa parlamentissa. Monesti nämä modernit valtioiden päätöksentekojärjestelmät ovat osa kolonialismin aikana globaaliin etelään tuotua lainsäädäntöä, eli ne ovat erilaisia kuin alkuperäskansojen perinteiset päätöksentekomekanismit. Siitä huolimatta esimerkiksi Uuden-Seelannin parlamentissa on useita maoriedustajia, jotka ajavat heidän oikeuksiaan länsimaisen järjestelmän sisällä.
Marraskuussa 2024 maoriedustajat osoittivat mieltään perinteisellä Haka-tanssilla alkuperäisasukkaiden oikeuksia rajoittavaa lainsäädäntöä vastaan. Useita heistä rangaistiin, sillä he harjoittivat perinteitään parlamentissa.
Kansainvälinen oikeus on silti edistynyt niin, että alkuperäiskansojen oikeuksia tunnustetaan ainakin paperilla. YK:n yleissopimus ILO 169 koskee itsenäisten maiden alkuperäiskansojen oikeuksia. Sen tarkoitus on, että eri valtioiden alkuperäiskansojen kieli, kulttuuri, sekä taloudellinen ja sosiaalinen asema turvataan. Yleissopimus on ollut olemassa vuodesta 1989 asti, mutta Suomi ei ole ratifioinut sitä, vaikka mm. Saamelaisneuvosto on vaatinut sitä monta kertaa.
Tietämystä alkuperäiskansoista ja asuttajakolonialismista tarvitaan lisää
Edellämainittujen asuttajakolonialismin piirteiden, alkuperäiskansan häivyttävän diskurssin sekä kolonialismin osana levitettyjen stereotypioiden takia alkuperäiskansoista on tietovaje. Ihmisillä, mukaanlukien asuttajasiirtokunnissa elävillä, ei ole välttämättä tietoa valtioiden tai kotimaansa sortotoimista, joita alkuperäisasukkaat joutuvat edelleen kohtaamaan ja vastustamaan.
Tietovajeesta huolimatta alkuperäiskansojen oikeuksia puolustamaan on liittynyt monia ei-alkuperäiskansaan kuuluvia ihmisiä. Etenkin ilmastokriisin myötä tietämys on lisääntynyt, sillä alkuperäiskansojen traditioihin ja kulttuuriin kuuluu luonnon kunnioittaminen ja siitä huolen pitäminen. Alkuperäiskansojen elämäntavat ja tietämys, joita he ovat jakaneet sukupolvelta toiselle jo kolonialismia edeltävänä aikana, ovat olennaisia ilmaston ylilämpenemisen – myös kolonialismin seurausta – estämiseksi.
