Yli kahden vuosikymmenen ajan ”terrorismin vastainen sota” on muokannut maailmanpolitiikkaa, turvallisuutta ja valvontaa. Sen tavoitteiksi lueteltujen vapauden, turvallisuuden ja demokratian retoriikan takana on kuitenkin syvempi historiallinen jatkumo, joka yhdistää nykyaikaiset terrorisminvastaiset käytännöt vuosisatojen mittaiseen kolonialistiseen siirtomaaherruuteen. Kuten tutkijat, toimittajat ja aktivistit ovat yhä useammin todenneet: terrorismin vastainen sota ei irtaudu siirtomaahistoriasta, vaan laajentaa sitä.
Terrorismin vastainen sota on maailmanlaajuinen sotilaallinen ja poliittinen kampanja, jonka Yhdysvallat George W. Bushin johdolla käynnisti virallisesti vuoden 2001 syyskuun 11. terrori-iskujen jälkeen. Se alkoi Yhdysvaltojen ja NATO:n hyökkäyksellä Afganistaniin lokakuussa 2001. Yhdysvallat laajensi kotimaassaan valvontavaltuuksiaan, pidätysvaltuuksiaan ja lainvalvonnan vaikutusmahdollisuuksiaan (Patriot Act), ja sitä kritisoidaan usein kansalaisvapauksien loukkaamisesta. Vuonna 2003 Yhdysvallat hyökkäsi Irakiin, vaikka Irakilla ei ollut todistettuja yhteyksiä syyskuun 11. päivään. Se hyökkäsi maahan sillä verukkeella, että Saddam Husseinilla oli joukkotuhoaseita. Kyseessä oli terrorismin vastaisen sodan geopoliittinen laajentaminen tekaistuin perustein.
Vuodesta 2001 lähtien terrorismin vastainen sota on terrorismin torjunnan varjolla laajentunut Afganistania ja Irakia pidemmälle ja käsittänyt drone-iskuja, sotilaallisia väliintuloja, proxy-sotia ja peiteoperaatioita esimerkiksi Pakistanissa, Jemenissä, Somaliassa, Libyassa, Syyriassa, Malissa, Nigerissä, Filippiineillä ja Nigeriassa. Näillä on usein vahvistettu autoritaaristen hallintojen tai ryhmien valtaa, aiheutettu paljon siviiliuhreja ja laajennettu militarisoidun imperialistisen vallan ulottuvuutta. Ja vaikka Iraniin ei ole hyökätty, se on ollut terrorismin vastaisen sodan keskeinen kohde.
Monet näistä interventioista jatkoivat kolonialistista mallia, jonka mukaan ei-länsimaiset alueet kuvattiin väkivaltaisina, kaoottisina ja sotilaallista kuria tarvitsevina, ja samalla peitettiin länsivaltojen poliittiset ja taloudelliset tavoitteet.
Keskeinen tutkimus osoitti, että Yhdysvaltojen johtama ”terrorismin vastainen sota” tappoi ensimmäisen viidentoista vuoden aikana jopa 2 miljoonaa ihmistä, mutta tämä on vain murto-osa länsimaiden vastuusta kuolemantapauksista Irakissa ja Afganistanissa kolmen viime vuosikymmenen aikana.
”Terrorismin vastainen sota” on nykyaikainen ilmentymä samasta kolonialistisesta logiikasta, jolla imperiumit ovat hallinneet globaaleja valtasuhteita yli 500 vuoden ajan – logiikka, joka edelleen tukahduttaa alkuperäiskansojen vastarintaa, rodullistaa ei-eurooppalaiset kansat ja normalisoi maan ja kansojen militarisoidun hallinnan.
Kolonialismi ei koskaan loppunut – se mutatoitui
Viimeiset 500 vuotta ovat olleet leimallisia Euroopan imperialistisen laajentumisen, maan pakkolunastuksien, orjuuden ja eteläisen maailman kansojen alistamisen näkökulmasta. Vaikka monet muodolliset siirtomaat itsenäistyivät 1900-luvulla, siirtomaaherruuden käytännöt, eli rotuluokittelu ja väkivallan avulla tapahtuva valvonta, säilyivät ennallaan.
Nykyään nämä välineet ovat osa terrorismin vastaisen sodan infrastruktuuria. Tämä näkyy erityisesti siinä, miten ”terroristi”-nimikettä käytetään: se ei ole neutraali turvallisuustunnus vaan strateginen epäinhimillistämisen väline, joka on historiallisesti varattu rodullistetuille subjekteille, jotka vastustavat hallintaa.
Kuten tutkija Mahmood Mamdani on todennut, terrorismin vastaisessa sodassa luodaan kaksi arkkityyppiä: ”hyvä muslimi” (sulautunut, tottelevainen) ja ”paha muslimi” (vastarintainen, politisoitunut). Jälkimmäisestä tulee tappokelpoinen, kidutettavissa ja pidätettävissä oleva – ilman asianmukaista oikeudenkäyntiä. Tämä rodullistettu kahtiajaottelu heijastaa ikiaikaista kolonialistista logiikkaa: ”hyvä alkuasukas” vastaan ”kapinallinen villi”.
Brittiläisestä imperiumista droonisodankäyntiin: Taktiset jatkumot
Britannian 1900-luvun alun ilmapommitukset Irakissa ja Afganistanissa loivat ennakkotapauksen nykyiselle droonisodankäynnille. Yhdysvaltojen ja Israelin nykyiset drooni-iskut jäljittelevät kolonialistista siirtomaa-ajan joukkorangaistustaktiikkaa ja ennaltaehkäisevää valvontaa. Siviilit luokitellaan usein oletusarvoisesti ”taistelijoiksi” – kunnes toisin todistetaan. Kokonaisia alueita rangaistaan ”uhkavyöhykkeinä”, usein ilman vastuuvelvollisuutta tai asianmukaista menettelyä.
Tällainen taktiikka epäinhimillistää yhteisöjä, koska niitä kohdellaan monoliittisina uhkina, ja toistaa kolonialistisen väkivallan perusteena käytettyjä orientalistisia ja rodullistettuja näkemyksiä. Kyse ei ole pelkästään taktisista yhtäläisyyksistä, vaan ideologisesta sitkeydestä.
Länsimaat ylläpitävät monopolia määritellä oikeutettu väkivalta. Kolonisoijan väkivaltaa kutsutaan ”turvallisuudeksi” tai ”täsmäsodankäynniksi”. Kolonisoitujen väkivalta, vaikka se kohdistuisi sotilaisiin tai sotilaalliseen infrastruktuuriin, leimataan ”terrorismiksi”.
Vientinä miehitystoiminta
Israel on asemoinut itsensä maailmanlaajuiseksi johtavaksi “terrorisminvastaiseksi” toimijaksi. Onhan sen maantieteellinen sijainti omiaan tälle, jota sen hallinto myös korostaa puhuessaan “ympäröivistä uhista”. Israelin teknologiaa, oppeja ja taistelukentällä testattuja aseita viedään hallituksille ympäri maailmaa. Israelilaiset yritykset kouluttavat sotilaita ja lainvalvontaviranomaisia väkijoukkojen hallintaan, valvontaan ja kaupunkisodankäyntiin aina Yhdysvaltojen poliisilaitoksista Intian joukkoihin Kashmirissa.
Tämä on sen Palestiinan miehityksestä syntynyttä kannattavaa militarisoitua asiantuntemusta. Miehityksestä on tullut hyödyke maailmanlaajuisessa ”terrorismin vastaisessa sodassa”
Palestiinalaisten asettaminen luonnostaan epäilyttäväksi, “turvallisuusuhaksi”, ruokkii globaaleja islamofobisia narratiiveja, jotka pönkittävät toimintaa ja tuottavat voittoa.
Oikeudellinen kolonialismi, oikeuksien häivyttäminen ja valvonnan arkkitehtuuri
Yksi terrorismin vastaisen sodan salakavalimmista piirteistä on se, miten se herättää henkiin kolonialistiset siirtomaavallan oikeusjärjestelmät, joilla perustellaan pysyviä poikkeusvaltioita.
Guantánamo Bayssä, Israelin sotilastuomioistuimissa Länsirannalla tai drooni-iskujen valtuutusluetteloissa on nähtävissä oikeudellinen arkkitehtuuri, joka on rakennettu kieltämään oikeudenmukainen oikeudenkäynti rodullistetuilta toisilta.
Siirtomaavallan alaisuudessa elävien kansojen oikeudet kieltävät järjestelmät elävät nykyisissä terrorismin vastaisissa laeissa. “Vihollistaistelijan” luokittelu, rajoittamaton säilöönotto, poikkeukselliset vankeinhoitomenettelyt ja valvonnan normalisointi ovat kaikki siirtomaaoikeuden peruja, joilla kokonaisia kansoja kohdeltiin uhkana imperiumille.
Esimerkiksi Länsirannalla siirtomaalait ovat edelleen voimassa ja toimivat valtion väkivallan ja maan pakkolunastuksen oikeudellisena perustana. Tämä oikeudellinen perintö estää edelleen asianomaisilta väestöryhmiltä täydet oikeudet ja suojelun.
Israel pitää miehitetyillä palestiinalaisalueilla tuhansia ihmisiä ”hallinnollisessa pidätyksessä” – ilman syytettä tai oikeudenkäyntiä. Lapsia tuomitaan sotilastuomioistuimissa. Kokonaisia asuinalueita tuhotaan ”turvallisuuden” varjolla. Nämä käytännöt juontavat juurensa vuoden 1945 brittiläisen mandaatin aikaiseen Defense (Emergency) Regulations -säädökseen.
Vastarinta terrorismina: Retorinen ase
Ehkä voimakkain kolonialistinen perintö on retorinen: valta nimittää vastarinta laittomaksi.
Siirtomaavallan aikana siirtomaavallan vastustajat – Algerian FLN:stä Etelä-Afrikan ANC:hen – leimattiin yleisesti terroristeiksi. Nelson Mandela oli Yhdysvaltojen terroristien tarkkailulistalla vuoteen 2008 asti. Nykyään tätä samaa kehystä käytetään kriminalisoimaan Palestiinan vastarinta, kurdien itsepuolustus tai alkuperäiskansojen maanpuolustus kaikkialla maailmassa.
Israelin tapauksessa mikä tahansa järjestäytyneen palestiinalaisten vastarinnan sekä aseellinen että väkivallaton muoto kuvataan rutiininomaisesti terrorismiksi. Hamasin kaltaiset järjestöt on kielletty suuressa osassa länttä, kun taas Israelin valtiollinen väkivalta nimetään puolustukselliseksi. Vastarinnalta poistetaan historiallinen konteksti: asuttaja-kolonialistinen politiikka, apartheid-käytännöt tai Gazan saarto häivytetään ja epäsymmetria muotoillaan moraaliseksi samanarvoisuudeksi – tai mikä vielä pahempaa, käänteiseksi uhriutumiseksi. Tällä tarkoitetaan narratiivitaktiikkaa, jossa sortaja tai miehittäjä esittää itsensä ensisijaisena uhrina, kun taas sorrettu tai vastustava väestö esitetään pääasiallisena hyökkääjänä – näin käännetään vallan ja kärsimyksen todellisuus päinvastaiseksi.
Tällainen kehystäminen delegitimoi vastarinnan, eristää vapautusliikkeet diplomaattisesti ja oikeuttaa massiiviset sotilaalliset vastatoimet. Terrorismin vastaisesta sodasta tulee näin ollen diskursiivinen ase, jota asuttajakolonialistiset ja imperialistiset valtiot käyttävät tukahduttaakseen toisinajattelun ja vakiinnuttaakseen miehityksen.
Estetisoitu miehitys ja toisen pyyhkiminen
“Terrorismin vastaisessa sodassa” ei käytetä vain aseita, vaan myös kulttuuria ja estetiikkaa. Esimekriksi Israelin kontekstissa miehitetyillä palestiinalaisalueilla järjestettävät psytrance-bileet edustavat eräänlaista kolonisaation kulttuurista normalisointia. Vastakulttuurin ”rauhan ja rakkauden” eetoksesta voi tulla osallinen alkuperäiskansojen läsnäolon jatkuvaan pois pyyhkimiseen, kun se kieltäytyy käsittelemästä poliittista todellisuutta paikan päällä.
Palestiinalaisten läsnäolo hämärtyy: kylien raunioista tulee ”luontokohteita”. Vastakulttuurinen rauhan, yhtenäisyyden ja hengellisyyden eetos – joka on keskeinen osa psytrance-kulttuuria – muuttuu syvästi ironiseksi, kun sitä toteutetaan sotilasmiehityksen alla olevalla maalla, jonne sen alkuperäiset asukkaat eivät pääse.
Tämä kulttuurinen välinpitämättömyys heijastelee maan ja ihmisten eksotisointia kolonialismin kulta-aikana, jolloin maisemia ja luonnonvaroja arvostettiin, mutta alkuperäisasukkaat olivat joko näkymättömiä tai demonisoituja.
Israelin siirtokuntalaisten ryhmät ovat alkaneet omaksua oudon sekoituksen New Age -mystiikkaa ja uskonnollista nationalismia. Tämä sekoitus tuottaa spiritualisoidun oikeutuksen maanryöstölle, joka muistuttaa sitä, miten eurooppalaiset imperiumit aikoinaan vaativat jumalallista hyväksyntää valloituksille. “Terrorismin vastainen sota” tarjoaa tällaisissa yhteyksissä sekä teologiset että geopoliittiset puitteet miehityksen legitimoimiseksi.
Imperiumi ilman keskustaa: Modernin kolonialismin hajautettu logiikka
Toisin kuin klassiset imperiumit, nykypäivän globaali sodankäyntijärjestelmä on hajanainen. Terrorismin vastainen sota toimii hajautetun toimijaverkon kautta: sotilastukikohdat, tiedusteluverkostot, teknologiayritykset, yksityiset sotilasurakoitsijat, paikalliset hallinnot ja maailmanlaajuiset valvontajärjestelmät. Se on verkottunut imperiumi, jota on vaikeampi havaita, mutta joka ei ole vähemmän voimakas.
Aivan kuten eurooppalaiset imperiumit käyttivät charter-yhtiöitä ja epäsuoraa hallintaa, nykypäivän globaali sotajärjestelmä luottaa toimijoiden verkostoon säilyttääkseen ylivallan – mutta kutsumatta sitä kolonialismiksi.
Tämä tekee vastarinnasta vaikeampaa, ja kiireellisempää. Imperiumin vastaiset taistelut edellyttävät nykyään paitsi valtiollisten toimijoiden vastustamista myös niitä ylläpitäviä näkymättömiä rahoitus-, tieto-, poliisi- ja ideologiajärjestelmiä.
Terrorismin vastaisen sodan dekolonisointi : Oikeudenmukaisuutta ja vapautusta kohti
Jos terrorisminvastaista sotaa pidetään vain reaktiona syyskuun 11. päivään, sen syvempi perusta jää huomaamatta. Se on viimeisin ilmentymä maailmankatsomuksesta, joka jakaa maapallon sivilisaation ja barbaarisuuden vyöhykkeisiin, joissa ”toista” vastaan kohdistuva väkivalta on normalisoitu, laillista ja jopa moraalista. Sanasto on muuttunut, mutta imperialistinen logiikka on säilynyt.
Terrorismin vastaisen sodan kyseenalaistaminen tarkoittaa sen perustan kyseenalaistamista: rodullistettu kapitalismi, asuttaja-kolonialismi ja globaalit hierarkiat, jotka määrittelevät, kuka saa olla turvassa ja kuka on uhka.
Se edellyttää niiden kuuntelemista, jotka on pitkään vaiennettu: ei vain drooni-operaatioiden uhrien, vaan myös alkuperäiskansojen maanpuolustajien, Palestiinan vallankumouksellisten ja imperialismin vastaisten liikkeiden kuuntelemista kaikkialla Afrikassa, Amerikan mantereella, Aasiassa, Australiassa ja Uudessa-Seelannissa. Se tarkoittaa, että vastarinta on oikeutettua, ei rikollista.
Dekolonisointi ei ole metafora. Terrorismin vastainen sota ei myöskään ole pelkkää politiikkaa. Se on imperiumin 2000-luvun kasvot. Ja kuten aiemmatkin imperiumit, se on nimettävä, ymmärrettävä, ja lopulta purettava. Tämä edellyttää sen muistamista, että nyt ei ole terrorismin vastaisen sodan 24. vuosi vaan kolonialismin 529. vuosi.
