Vuonna 1948 Israel karkotti 750 000 palestiinalaista kodeistaan Nakbassa eli katastrofissa, ja tappoi tuhansia. Mutta silloinkin, kun aseet vaikenivat ja aseleposopimukset allekirjoitettiin, Israel jatkoi palestiinalaisten etnistä puhdistamista maasta väkivallalla, pelottelulla, painostuksella ja lahjuksilla. Kyseessä on prosessi, alkuperäisväestön eliminointi, joka on siirtokuntahankkeen väistämätön seuraus.
Nakban tapahtumat juontavat juurensa vuoteen 1917, jolloin Britannia lupasi Balfourin julistuksessa sionistijohtajille, että se auttaisi perustamaan ”juutalaisten kansalliskodin Palestiinaan”. Valloitettuaan Jerusalemin Ottomaanien (Osmanien) valtakunnalta ensimmäisen maailmansodan (1914–18) lopussa Britannia hallitsi Palestiinaa vuosina 1923–48 Kansainliiton mandaatin alaisuudessa.
25 vuotta kestäneen Britannian hallinnon aikana palestiinalaisia sorrettiin toistuvasti. Samaan aikaan sionistit lisäävät juutalaista asutusta kymmenkertaiseksi tuomalla juutalaisia Euroopasta. Sionistit muodostivat aseellisia ryhmiä, joita koulutettiin ja aseistettiin.
Britannia päätti vuonna 1947 lopettaa mandaatin, ja YK hyväksyi jakosuunnitelman, jossa 55% Palestiinasta annettiin sionisteille, vaikka juutalaiset omistivat vain viisi prosenttia maasta. Kun palestiinalaiset ja arabit kieltäytyivät jakosuunnitelmasta, sionistimilitiat hyökkäsivät ennaltasuunnitellusti Palestiinaan tarkoituksenaan ajaa palestiinalaiset pois.
Vuoteen 1948 kulminoitunut Nakba alkoi sionistimilitioiden hyökkäyksillä marraskuun 30. päivänä 1947, ja jatkui kuukausia. Hagana, Irgun ja muut Israelin puolisotilaalliset joukot löivät kerta toisensa jälkeen kehnosti organisoituneet ja aseistautuneet palestiinalaiset ja heidän avukseen tulleet arabivapaaehtoiset. Ensimmäinen vaihe huipentui Suunnitelma Dalet -nimellä kulkevaan maanlaajuiseen hyökkäykseen keväällä 1948. Siinä Israelin joukot valtasivat ja tyhjensivät suurimmat palestiinalaiset kaupungit Jaffan ja Haifan sekä Länsi-Jerusalemin. Palestiinan etninen puhdistus alkoi siis jo kauan ennen kuin Israel oli julistettiin perustetuksi 14.5.1948.
Nakban toinen vaihe seurasi toukokuun 15. päivän jälkeen, jolloin vasta perustettu Israelin armeija löi sotaan liittyneet arabimaiden armeijat. Nakban ensimmäisessä vaiheessa yli 300 000 palestiinalaista pakeni kodeistaan; toisessa vaiheessa vielä suurempi joukko, noin 400 000, palestiinalaista pakeni tai pakotettiin kodeistaan naapurimaihin Jordaniaan, Syyriaan ja Libanoniin, sekä Länsirannalle ja Gazaan. Hyökkäyskampanjan aikana tuhottiin yli 530 kylää, tehtiin yli 30 verilöylyä ja murhattiin 13 000 palestiinalaista. Karkotukset jatkuivat rauhansopimuksen jälkeenkin.
Nakba jatkui karkoituksilla
Israelin joukot karkottivat palestiinalaiset valtion raja-alueilta, sillä rajan molemmin puolin asuvat palestiinalaiset muodostivat Israelin logiikan mukaan luontaisen turvallisuusriskin, joten Israelin puolella asuvat palestiinalaiset oli kitkettävä, mieluiten pois maasta.
Pohjoisrajalla, esimerkiksi Ghabsiyyehissä, Zaytunissa, Kafr Bir’imissä, Iqritissä, Kafr Ananissa ja al-Mansurahissa, Israelin armeija lupasi palestiinalaisille loppuvuodesta 1948, että evakuointimääräykset olivat väliaikaisia ja että paluu sallittaisiin 15 päivän kuluttua. Tätä lupausta se ei pitänyt, vaan tuhosi kylät.
Israel yritti edelleen karkottaa palestiinalaisia pohjoisesta koko vuoden 1949 ajan. Helmikuussa Israelin armeija lastasi satoja palestiinalaisia Kfar Yasifista kuorma-autoihin, kuljetti heidät Jordanian rajalle ja pakotti heidät ylittämään sen aseella uhaten. Khasasin, Qatiyan ja Yanuhin kylien palestiinalaiset karkotettiin ja pakotettiin Safedin alueelle. Joulukuussa 1949 Israelin joukot yrittivät pakottaa Fassutahin, Tarshihahin, Mi’ilyahin, Jishin, Hurfeishin ja Rihaniyahin kylissä asuvat palestiinalaiset lähtemään Libanoniin, mutta kylät vastustivat Israelin painostusta ja pysyivät järkähtämättömästi maillaan. Palestiinalaiset ovat jopa kehittäneet termin, jolla viitataan tähän vastarinnan muotoon: Sumud.
Eteläisillä raja-alueilla prosessi oli väkivaltaisempi. Maaliskuussa 1949 Israelin joukot karkottivat väkivalloin 3 100 palestiinalaista Falujasta ja Irak al-Manshiyyasta. Sotilaat tunkeutuivat koteihin, hyökkäsivät palestiinalaisten kimppuun kiväärin kanuunoilla ja ryöstivät kaiken, mitä he saivat irti. Seurauksena oli palestiinalaisten asukkaiden joukkopako.
Pelottelua ja painostusta maakauppoihin
Sodan päättyminen vaikeutti Israelin joukkokarkotusten toteuttamista. Marraskuun 1948 ja maaliskuun 1949 välisenä aikana siirryttiin vähitellen raa’asta voimasta pelotteluun ja painostukseen sekä maasta karkottamisesta maan sisällä tapahtuvaan siirtämiseen. Fyysisen väkivallan rinnalle otettiin yhä useammin käyttöön valikoiva pelottelu, psykologinen painostus ja lahjonta.
Israelin hallituksen edustajat yrittivät ostaa palestiinalaisilta kaiken mahdollisen maan, tarjosivat maksua himoitussa ulkomaanvaluutassa, myönsivät poistumislupia ja jopa avustivat viisumien saamisessa mihin tahansa maahan, joka ei ollut arabimaa. Juutalaisia ei puolestaan päästetty pois: valtio hylkäsi puolet juutalaisten poistumislupahakemuksista.
Tietenkin myös pakkokarkotukset jatkuivat. Yksi väkivaltaisimmista tapauksista tapahtui tammikuussa 1950, kun Israel päätti karkottaa viimeiset jäljellä olevat 2 600 palestiinalaista Majdalista, joka oli ennen sotaa 10 000 asukkaan kaupunki. Israelin joukot lastasivat kuukausien ajan palestiinalaisia kuorma-autoihin ja lähettivät heidät Gazaan. Ne, jotka kieltäytyivät lähtemästä, pakotettiin lähtemään pelottelemalla ja väkivallalla. Heidät korvattiin juutalaisilla, jotka kutsuivat paikkaa Ashkeloniksi.
Karkotukset jatkuivat etelässä taukoamatta loppukeväästä ja alkukesästä 1950. Toukokuussa Israel pakotti 120 Etelä-Israelissa sijaitsevassa Aravassa asuvaa palestiinalaista kahteen täpötäyteen kuorma-autoon Jordanian rajan läheisyyteen Ein Husbiin, joka on erittäin syrjäinen aavikkoalue. Israelilaiset sotilaat ampuivat ammuksia heidän päänsä yli ja käskivät heitä ylittämään Jordanian rajan. Useita kymmeniä kuoli kuivumiseen ja nälkään vaarallisen matkan aikana.
Kesäkuussa 1950 Israel pakkosiirsi noin 190 palestiinalaista Zakariyyan kylästä, useimmat Jordaniaan, jotkut Ramlaan. Saadakseen Ben-Gurionin antamaan karkotusmääräyksen Israelin virkamiehet totesivat, että ”kylässä on paljon hyviä taloja, ja sinne on mahdollista sijoittaa useita satoja uusia siirtolaisia”. Asuttamalla juutalaiset siirtolaiset palestiinalaisten koteihin Israel pystyi samanaikaisesti ratkaisemaan omat vastaanotto-ongelmansa, keventämään ”kauttakulkuleirien” taakkaa ja tekemään palestiinalaisten paluun mahdottomaksi.
“Enemmän maata, vähemmän arabeja”
Israelin pääministerille David Ben-Gurionille ja ulkoministeri Moshe Sharretille valtion rajojen sisäpuolella oli aina edelleen ”liikaa arabeja”.
Siksi Israelin johtajat jatkoivat operaatio Yohananin tukemista sen alkamisesta vuonna 1949 aina vuoteen 1953 asti. Se oli yritys ajaa Israelin arabikansalaisia Brasiliaan ja Argentiinaan, ja kun se epäonnistui, Libyaan. Toinen ajatus oli lähettää Israelin kristityt palestiinalaiset Libanoniin ja muslimipalestiinalaiset Egyptiin, mikä myös epäonnistui. Israel onnistui kuitenkin pakottamaan noin 2 000 palestiinalaista kahdesta pohjoisesta kylästä Syyriaan vielä vuonna 1956.
Israelin suunnitelmiin ajaa palestiinalaiset pois historiallisesta Palestiinasta kuului myös Gazan puhdistaminen, vaikka se oli Egyptin miehittämä. Vuonna 1953 Israelin armeija hyökkäsi al-Bureijin leiriin tappaen 50 siviiliä ja pyrki purkamaan pakolaisleirin kokonaan hajottaakseen sen asukkaat. Toinen Egyptin ja UNRWA:n suunnitelma, jota Israel tuki, oli karkottaa noin 60 000 palestiinalaista Gazasta Siinain niemimaalle, josta ilmeisesti saataisiin maata ja Niilin vettä kasteluun. Hanke kuitenkin epäonnistui, kun palestiinalaiset osoittivat mieltään 1.3.1955. Palestiinalaiset laskeutuivat Gaza Cityssä sijaitsevalle Official Palestine School -koululle huutaen: ”Ei uudelleensijoittamista, ei siirtokuntia” ja: ”He laativat Siinain hankkeen musteella, me pyyhimme sen pois verellä”.
Syksyllä 1956 tarjoutui historiallinen tilaisuus, kun Israel liittoutui Ison-Britannian ja Ranskan kanssa hyökkäyssodassa, joka tunnetaan Suezin kriisinä. Israel halusi Gazan, Britannia ja Ranska halusivat kanavan. Israel valtasi Gazan lokakuussa 1956 ja miehitti sitä maaliskuuhun 1957 asti. Tänä aikana Israel keräsi yli 15-vuotiaita miehiä Khan Younisissa ja Rafahissa ja teloitti satoja. Yksi verilöylyjen tavoitteista oli kannustaa pakenemiseen, kuten vuoden 1948 verilöylyissä.
Aluksi suunnitelma näytti toimivan, ja noin tuhat palestiinalaista pakeni Gazasta Egyptiin välttääkseen teloituksen. Israelin pääministeri Ben-Gurion oli innoissaan ensimmäisistä raporteista mutta tyrmistynyt, kun pian kävi selväksi, että vuosi 1956 ei ollutkaan toisinto vuodesta 1948: Palestiinalaiset eivät lähteneetkään massoittain. Niinpä Ben-Gurion perusti komitean harkitsemaan ehdotuksia Gazan tyhjentämiseksi pakolaisista.
Israelin ulkoministeriö yritti ostaa maata entisiltä italialaissiirtolaisilta Libyassa, harkitsi Siinain aluetta, Irakia, Yhdysvaltoja, Latinalaista Amerikkaa ja muita maita. Lopulta Yhdysvaltain presidentti Eisenhower kuitenkin pakotti Israelin vetäytymään Gazasta viiden kuukauden kuluttua, joten suunnitelmat Gazan tyhjentämiseksi hyllytettiin, vaikkakaan niitä ei unohdettu.
Israelin johtajat luopuivat kuitenkin vasta Kafr Qasimin verilöylyn jälkeen, ehkä vasta vuosina 1957–58, suunnitelmistaan karkottaa jäljellä olevat arabit valtiosta. Israelin politiikka kääntyi palestiinalaisten valvontaan ja tarkkailuun.
Beduiinien karkoittaminen
Beduiinien osalta säännöt olivat kuitenkin aina erilaiset. Vuoden 1948 sodan aikana 75 prosenttia heistä karkotettiin rajoilta, ja jäljelle jääneet pakotettiin Negevin koilliskulmaan, jossa he joutuivat tyytymään alueeseen, joka oli vain 10% heidän hallitsemastaan alueesta.
Samaan aikaan vuosina 1949–53 Israel karkotti toiset 17 000 beduiinia joko Jordanian miehittämälle Länsirannalle tai Egyptin hallitsemalle Siinain niemimaalle. Osa El-Azazmehin aliheimoista karkotettiin vuonna 1954 Israelin armeijan pahamaineisen ”Yksikkö 101:n” suorittaman siviilien joukkomurhan jälkeen. Vielä vuonna 1959 Israel karkotti satoja al-’Azazma-heimoon kuuluvia beduineja Jordaniaan ja Egyptiin ja lopetti karkotukset vasta YK:n painostuksen jälkeen.
Vielä vuonna 1964 armeijan pohjoisen komentokeskuksen silloinen päällikkö Ariel Sharon pyysi esikuntaansa määrittämään, kuinka monta ajoneuvoa tarvittaisiin Israelin 300 000 palestiinalaiskansalaisen kuljettamiseen pois maasta sodan sattuessa.
Marraskuusta 1948 siihen asti, kun Syyrian ja Libanonin kanssa allekirjoitettiin lopulliset aseleposopimukset kesällä 1949 Israelin joukot tyhjensivät 36 kylää väkisin. Kaiken kaikkiaan vuosina 1949–1959 Israel karkotti noin 30 000–40 000 palestiinalaista väestöstä, joka vuoden 1948 lopussa oli vain 150 000.
Sionistinen ajatus tarkoitti, että palestiinalaiset olivat parhaimmillaankin luontainen demografinen ongelma, paitsi jos he asuivat raja-alueella tai alueella, jossa oli paljon palestiinalaisia, jolloin he olivat luontainen turvallisuusongelma.
Sionistinen ajatus merkitsi alkuperäiskansojen hävittämistä.
Lähteet:
Zachary Foster: Israel’s Ethnic Cleansing of the Palestinians, 1949–1965, Palestine Nexus, 31.1.2025
https://palestinenexus.com/articles/israel-ethnic-cleansing-1949-1965
Middle East Eye: The Nakba: All you need to know explained in five maps and charts 15.5.2024
https://www.middleeasteye.net/news/israel-palestine-nakba-ethnic-cleansing-explained-five-maps-charts
Rashid Khalidi: Palestiina (2020; suomennos: Anna Tuomikoski, 2024, Siltala)
https://www.siltalapublishing.fi/product/palestiina/
Palquest, palquest.org/en/overallchronology
Palestine Remembered, palestinerembered.com
