Vuosikymmenten takaiset epäonnistuneet rauhanneuvottelutulokset ovat arkkityyppisiä esimerkkejä siitä, miten Israel on kautta historian lähestynyt neuvotteluja palestiinalaisten kanssa, ja siitä, miten absurdien määräysten perusteltu hylkääminen johtaa vuosikymmeniä kestäneeseen syyttelyyn ja mustamaalaamiseen. On monia esimerkkejä siitä, miten Israel on valinnut sodan tai nykytilanteen sementoivia toimia rauhan sijaan säilyttääkseen etunsa.
Oslon sopimusten aikana Israelin siirtokuntien rakentaminen kasvoi räjähdysmäisesti. Tätä kuvaa Ariel Sharonin Israelin radiossa vuonna 1998 lausuma: ”Kaikkien on liikuttava, juostava ja tartuttava niin moneen kukkulan lakeen kuin mahdollista laajentaakseen siirtokuntia, koska kaikki, mitä me nyt otamme, jää meidän omiksemme… Kaikki, mitä emme ota, menee heille.” Edes Nobel-palkittu pääministeri Jitzhak Rabin ei koskaan tarjonnut Palestiinan valtion perustamista, vain palestiinalaishallintoa ilman todellista itsemääräämisoikeutta. Kuten lähes kaikissa Israelin puheissa, todellisuus ja historia piirtävät täysin toisenlaisen kuvan kuin mitä meille on annettu ymmärtää.
Kolme vuosikymmentä Oslon sopimusten allekirjoittamisen jälkeen luvattu rauhanprosessi ei ole toteutunut, ja kahden valtion ratkaisuun suhtaudutaan yhä epäilevämmin. Asiantuntijat ja tutkijat myöntävät yhä useammin, että Israelin harjoittama palestiinalaisalueiden voimakas kolonisaatio sekä jatkuvasti muuttuva todellisuus paikan päällä ovat tuhonneet kaikki tällaiset näkymät. Realiteettien muutoksesta huolimatta kahden valtion ratkaisu on edelleen ainoa ratkaisu, joka on poliittisten päättäjien asialistalla kaikkialla maailmassa, tosin, usein vain puheen tasolla. Se on heille kätevä, sillä se ei aseta kyseenalaisiksi heidän etujaan, ja vaikka he tietävätkin, että se on tehty mahdottomaksi. “Status quo” on poliittisesti paljon suotuisampi kuin se, että he vaatisivat Israelilta todellisia myönnytyksiä, jotka saattaisivat rasittaa heidän suhteitaan. Mutta nämä päättäjät eivät elä sotilasdiktatuurin ja siirtokuntakolonialismin alla kuten palestiinalaiset.
Israelin puolustajat väittävät, että olemme tässä pisteessä vain palestiinalaisten joustamattomuuden johdosta ja palestiinalaisjohdon kieltäydyttyä allekirjoittamasta rauhansopimusta Israelin kanssa. Vaikka sivuuttaisimme epätoden väitteen, jonka mukaan Israelin oli pakko rikkoa Geneven sopimuksia, koska palestiinalaishallinto ei allekirjoittanut sopimusta, tarinasta jätetään usein kätevästi pois se, mitä nämä ”tarjoukset” tarkalleen ottaen sisälsivät.
Tämä on yleinen ja toistuva teema Israelin hasbara-propagandapyrkimyksissä, joissa jätetään pois keskeinen asiayhteys tai tietoja, jotka muuttaisivat täysin tapahtuman merkityksen. “Rauhanprosessiksi” kutsuttu käytäntö on täynnä tällaisia tapauksia.
Oslon sopimukset (Oslo Accord)
Oslon sopimukset olivat ensimmäinen palestiinalaisten ja israelilaisten välinen suora ”rauhansopimus”, jonka allekirjoittivat Palestiinan vapautusjärjestön (PLO) entinen johtaja Jasser Arafat ja entinen pääministeri Jitzhak Rabin.
Ensimmäinen Oslon sopimus, Oslo I, allekirjoitettiin 13. syyskuuta 1993. Israelin ja palestiinalaisten johdon välisessä sopimuksessa kumpikin osapuoli tunnusti toisensa ensimmäistä kertaa. Molemmat osapuolet sitoutuivat myös lopettamaan vuosikymmeniä kestäneen konfliktinsa. Toinen sopimus, Oslo II, allekirjoitettiin syyskuussa 1995, ja siinä käsiteltiin yksityiskohtaisemmin niiden elinten rakennetta, jotka rauhanprosessin oli tarkoitus muodostaa.
Oslon sopimuksilla oli tarkoitus saada aikaan palestiinalaisten itsemääräämisoikeus Israelin rinnalle perustettavan palestiinalaisvaltion muodossa. Tämä tarkoittaisi, että Israel, joka perustettiin historiallisen Palestiinan alueelle vuonna 1948 tapahtumassa, jonka palestiinalaiset tuntevat nimellä Nakba, hyväksyisi palestiinalaisten vaatimukset kansallisesta suvereniteetista. Vaatimukset rajoitettaisiin kuitenkin vain murto-osaan historiallisesta Palestiinasta, ja loppuosa jäisi Israelin suvereniteettiin.
Tämän tavoitteen saavuttamiseksi olisi toteutettava useita toimenpiteitä, kuten Israelin armeijan vaiheittainen vetäytyminen palestiinalaisalueilta, joita se on miehittänyt laittomasti vuodesta 1967 lähtien, ja vallan siirtäminen palestiinalaishallinnolle lukuun ottamatta lopulliseen asemaan liittyviä kysymyksiä, kuten Jerusalemin (jonka itäpuoli on miehitettyä palestiinalaisaluetta) ja Israelin laittomien siirtokuntien asemaa, joista neuvoteltaisiin myöhemmin.
Sopimukset johtivat näin ollen väliaikaisen palestiinalaishallinnon perustamiseen ja Länsirannan alueen jakamiseen A-, B- ja C-alueisiin, jotka kuvaavat sitä, kuinka paljon valtaa palestiinalaishallinnolla on kullakin alueella. Palestiinalaishallinto hallinnoi näitä kahta aluetta rajoitetusti.
Lopulliseen sopimukseen oli määrä päästä viiden vuoden kuluttua, mutta näin ei tapahtunut.
Oslon sopimuksen julkistaminen järkytti monia palestiinalaisia. Arafatin kannattajat iloitsivat tulevan valtiollisen aseman syntymisestä, kun taas toiset syyttivät PLO:n johtoa siitä, että se oikeutti miehityksen uudelleenmuotoilun pelastaakseen itsensä eristäytymiseltä ja vararikolta. Kriitikot olivat sitä mieltä, että Oslon sopimukset eivät varmistaneet palestiinalaisten itsenäisyyttä eivätkä siirtokuntien jäädyttämistä.
Palestiinalaisryhmät, kuten Hamas ja Islamilainen Jihad, varoittivat, että kahden valtion ratkaisu luopuisi palestiinalaispakolaisten oikeudesta palata historiallisille maille, jotka heiltä takavarikoitiin vuonna 1948, kun Israel perustettiin.
Sopimusta kritisoitiin myös siksi, että se takasi itsehallinnon Israelin valvonnassa osalle palestiinalaisten alueesta, jätti Jerusalemin ja siirtokunnat Israelille ja lisäksi sillat, tiet ja tarkastuspisteet jäivät sionistisen turvallisuusvalvonnan alle. Sopimusta kuvailtiin ”vain miehityksen uusiksi kasvoiksi”. Jasser Arafatia ja PLO:ta kritisoitiin paitsi alueiden väestöstä vieraantumisesta, mutta myös siitä, että se toimi vastoin PLO:n suuren osan tahtoa.
Edesmennyt merkittävä palestiinalainen kirjallisuuskriitikko ja aktivisti Edward Said kuului Oslon äänekkäimpiin arvostelijoihin ja kutsui sitä ”palestiinalaisten antautumisen välineeksi, palestiinalaisten Versailles’ksi”.
Rabinin salamurha ja Oslon sopimusten kariutuminen
Oikeistolaiset israelilaiset eivät halunneet tehdä palestiinalaisille ”myönnytyksiä” eivätkä halunneet mitään sopimuksia PLO:n kanssa, jota he pitivät ”terroristijärjestönä”. Israelilaiset siirtokuntalaiset pelkäsivät myös, että se johtaisi heidän häätämiseensä miehitetyillä alueilla sijaitsevista laittomista siirtokunnista. Israelin äärioikeistolaiset tahot vastustivat Oslon sopimuksia niin paljon, että Israelin pääministeri Rabin murhattiin vuonna 1995. Rabinia ennen hänen kuolemaansa uhkailleiden joukossa oli Itamar Ben-Gvir, nykyinen Israelin kansallinen turvallisuusministeri.
Oslon sopimukset kariutuivat pian, kun Israel jatkoi palestiinalaisten maa-alueiden miehittämistä ja kieltäytyi vetäytymästä sotilaallisesti Länsirannalta samalla kun se jatkoi väkivaltaisia ryöstöretkiä palestiinalaishallinnon hallinnassa oleville alueille.
Camp David 2000
Vuoden 2000 Camp Davidia edelleen kehystää myytti, että palestiinalaishallinnon silloinen johtaja Jasser Arafat hylkäsi Israelin pääministerin Ehud Barakin ”uskomattoman anteliaan tarjouksen”. Camp Davidia käsitellessä, keskitytään ”tarjoukseen” ilman, että syvennytään kyseisen tarjouksen yksityiskohtiin tai asiayhteyteen, vastatarjouksiin tai siihen, mikä hylättiin.
Vuonna 2000 USA:n presidentti Bill Clinton kutsui koolle Camp Davidin huippukokouksen, jossa yritettiin saada Oslon jäljiltä pysähtyneet neuvottelut etenemään ja lopettaa ”konflikti” lopullisesti. Huippukokous kesti noin kaksi viikkoa, ja on sanomattakin selvää, että se epäonnistui tavoitteissaan. Epäonnistumisen jälkeen tiedotusvälineissä syntyi vimma, jossa Arafatia ja palestiinalaisia syytettiin neuvottelujen kariutumisesta.
Väitettiin, että Barak tarjosi palestiinalaisille kaiken, mitä he voisivat ikinä haluta rauhaa varten, ja että Arafat yksinkertaisesti hylkäsi kaiken tämän. Alkoi ilmestyä artikkeleita, joissa sanottiin, että tämä oli täydellinen testi Arafatin aikomuksille ja että hän epäonnistui surkeasti. Väitettiin, että palestiinalaiset kieltäytyivät tekemästä myönnytyksiä tai kompromisseja mistään. Näin ollen tuli osaksi ”kaanonia”, että palestiinalaiset olivat – jälleen kerran – hylänneet Israelin rauhantarjouksen, mikä osoitti, että israelilaisilla ei todellakaan ole rauhankumppania ja ettei mikään voi tyynnyttää palestiinalaisia.
”Anteliaan tarjouksen” sisältö
Usein toistettu väite, jonka mukaan Barak tarjosi palestiinalaisille Gazan kaistaa ja 96 prosenttia Länsirannasta valtiota varten, ei pidä lainkaan paikkaansa. Barak tarjosi palestiinalaisille 96 prosenttia Israelin määrittelemästä Länsirannasta, mikä tarkoittaa sitä, että siihen ei sisältynyt yhtään Israelin valvonnassa jo olevaa aluetta, kuten siirtokuntia, Kuolluttamerta ja suuria osia Jordanin laaksosta. Tämä tarkoitti sitä, että Barak liitti tosiasiallisesti 10 prosenttia Länsirannasta Israeliin, ja lisäksi 8–12 prosenttia jäi ”väliaikaisesti” Israelin hallintaan.
Vastineeksi liittämisestä palestiinalaisille tarjottaisiin prosentti aavikkomaata Gazan kaistan lähellä. Palestiinalaisten olisi siis luovuttava 10 prosentista Länsirannan hedelmällisintä maata vastineeksi yhdestä prosentista aavikkomaata. Puhumattakaan siitä, että aiemmat kokemukset olivat osoitus siitä, että Israelin ”väliaikaisessa” hallinnassa olevat 8–12 prosenttia maasta pysyisi sellaisena ikuisesti. Kaiken tämän lisäksi Israel vaati Palestiinan ilmatilan pysyvää valvontaa, kolmea pysyvää israelilaisten joukkojen miehittämää sotilaallista laitosta Länsirannalla, israelilaisten läsnäoloa palestiinalaisten rajanylityspaikoilla ja erityisiä ”turvallisuusjärjestelyjä” Jordanian vastaisilla rajoilla, jotka tosiasiassa liittivät siihen lisää maata.
Kaikkien näiden ehtojen lisäksi Israelilla olisi lupa hyökätä milloin tahansa ”hätätilanteessa”. Hätätilanteen käsite jätettiin mahdollisimman epämääräiseksi ja tulkinnanvaraiseksi. Palestiinan valtio demilitarisoitaisiin, eikä palestiinalaishallitus voisi solmia liittoutumia ilman Israelin lupaa. Mikään näistä ei ole todellisen suvereenin valtion luomisen edellytys.
Israelin ehdot eivät päättyneet tähän. Itä-Jerusalemin tapauksessa, jonka oli tarkoitus olla Palestiinan valtion pääkaupunki, Israel kieltäytyi kaikenlaisesta palestiinalaisten suvereniteetista suurimmassa osassa kaupunkia, myös monissa palestiinalaiskaupunginosissa. On huomionarvoista, että palestiinalaishallinto suostui Israelin suvereniteettiin juutalaisten asuinalueiden ja Buraqin muurin suhteen ja ehdotti jopa, että Israel liittäisi Itä-Jerusalemin siirtokuntia vastineeksi muualla sijaitsevien maa-alueiden vaihdosta. Israel suhtautui tähän tinkimättömästi ja vaati, että Temppelivuori pysyisi Israelin suvereniteetin alaisena ja että osa siitä olisi varattava juutalaisille palvojille.
Lisäksi paluuoikeudesta puhuttaessa Israel kieltäytyi myöntämästä vastuuta miljoonista pakolaisista, jotka se loi. Se tarjosi ainoastaan hyvin rajoitetun paluun hyvin rajatulle määrälle pakolaisia hyvin pitkän ajan kuluessa.
Tämä ”antelias tarjous” antoi askelmerkit siihen, että Länsiranta muuttuisi ei-yhtenäisiksi saarekkeiksi, joita halkoo siirtokuntien, teiden ja israelilaisten alueiden verkosto. Jopa palestiinalaisvaltion oletettu ”pääkaupunki” olisi suurimmaksi osaksi Israelin valvonnassa, ja siihen liittyisi määräyksiä ja ehtoja, jotka poistivat kaiken todellisen suvereniteetin kaikilta oletetun palestiinalaisvaltion alueilta. Edes taivas palestiinalaisten pään yläpuolella ei olisi heidän hallinnassaan eikä vesi heidän jalkojensa alla, koska Israel vaatii edelleen pääsyä Länsirannan alla oleviin vesivaroihin.
Lisätäkseen loukkausta Israel halusi ehdottomasti, että Arafat julistaisi ”konfliktin päättyneeksi” näiden sopimusten allekirjoittamisen myötä, mikä tarkoitti, etteivät palestiinalaiset voisi enää koskaan vaatia mitään muuta tämän jälkeen.
Mikään tästä ei edistänyt todellisen, suvereenin ja elinkelpoisen palestiinalaisvaltion perustamista. Miten kukaan voisi hyväksyä valtion, jossa heillä ei ole määräysvaltaa edes omaan pääkaupunkiinsa? Jopa Shlomo Ben Ami, Israelin silloinen ulkoministeri ja yksi Camp Davidin tärkeimmistä neuvottelijoista, myönsi myöhemmin avoimesti: ”Camp David ei ollut menetetty tilaisuus palestiinalaisille, ja jos olisin palestiinalainen, olisin myös hylännyt Camp Davidin.”
Tällaisia kaikki Israelin ”anteliaat” rauhantarjoukset ovat olleet. Suurimmalla osalla heistä, jotka kuulevat näistä, ei ole aavistustakaan siitä, mikä on tarjouksen historiallinen konteksti tai totuus. He kuulevat vain, että palestiinalaiset ovat hylänneet jälleen yhden Israelin tekemän ”rauhanaloitteen”.
Tosiasiassa palestiinalaisten pyrkimyksillä ei ole koskaan ollut lupaa ylittää Israelin tarjoamia leivänmurusia. Se, mikä on palestiinalaisten tahto tai toivomus, ei ole koskaan pöydällä keskusteluissa, vaan kompromissia räätälöidään aina sen mukaan, mihin Israel on valmis myöntymään. Ja Israel ei tee myönnytyksiä.
Miehityksen ja siirtokuntatoiminnan lopettaminen olisi vain kansainvälisen oikeuden noudattamista. Se ei olisi myönnytys eikä uhraus – sen pitäisi olla ongelmanratkaisun lähtökohta.
