Etelä-Afrikan kansalaisoikeustaistelun historiassa on tunnistettu kolme toisiinsa kytkeytyvää näkökulmaa, joista tässä artikkelissa käsitellään toimia talouden alueella, sekä kylmän sodan ja suomalaisten ammattiliikkeiden roolia. Etelä-Afrikan apartheidin kaataminen tarjoaa yhden esimerkin siitä, kuinka kansainvälisen lainsäädännön vastainen järjestelmä voitaisiin lopettaa – Palestiinassakin.
Apartheidin ylläpitämisestä pyrittiin tekemään kannattamatonta eristämällä Etelä-Afrikka myös taloudellisesti. Jo 1960-luvulta alkaen maahan kohdistettiin useita kansainvälisiä toimia öljynvientikiellosta kauppapakotteisiin ja investointien takaisinvetoihin. Myös yksityisiä yrityksiä vaadittiin lopettamaan investoinnit ja yhteistyö Etelä-Afrikan valtion ja yritysten kanssa. Huolestuneet osakkaat vaativat osakeyhtiöitä takamaan, että kaikkia yrityksen työntekijöitä kohdeltaisiin yhdenvertaisesti. Tämä oli ristiriidassa apartheid-lakien kanssa, joten yritysten toiminta Etelä-Afrikassa kävi käytännössä mahdottomaksi.
1980-luvun loppuun mennessä valtaosa maailman suurimmista yrityksistä oli vetäytynyt Etelä-Afrikasta. Motiiveina olivat maineriski sekä yritysten omat taloudelliset intressit: Etelä-Afrikasta oli tullut entistä riskialttiimpi sijoituskohde.
Lainoituksen katkaisemisesta finanssikriisiin
Etelä-Afrikan talous oli riippuvainen ulkomaisten lainanantajien halusta jälleenrahoittaa sen mittavaa ulkomaista velkaa. 1980-luvun puolivälissä ulkomaiset pankit lakkasivat yksi toisensa jälkeen myöntämästä Etelä-Afrikalle uusia lainoja. Maan horjuva talous, markkinoiden epävarmuus ja poliittinen myllerrys yhdessä olivat tehneet siitä sijoittajille liian riskialttiin kohteen. Tämä kriisiytti apartheid-hallinnon talouden lopullisesti ja ajoi maan finanssikriisiin.
Kun 1980-luvulla Etelä-Afrikkaan kohdistui yhä voimakkaampi taloudellinen paine, kaksi merkittävää valtionjohtajaa kuitenkin vastusti talouspakotteiden asettamista: Yhdysvaltain presidentti Ronald Reagan ja Ison-Britannian pääministeri Margaret Thatcher. Molemmat johtajat tuomitsivat apartheidia vastustaneen ANC:n jäsenet kommunisteiksi ja terroristeiksi, mukaan lukien Nelson Mandelan. Apartheid-hallinto taas halusi esiintyä lännen liittolaisena kommunisminvastaisessa taistelussa.
Eri maiden suhtautuminen apartheidiin ei siis perustunut pelkästään moraalikysymyksiin, vaan siihen vaikuttivat maiden omat taloudelliset ja poliittiset intressit. Kylmä sota oli erityisen merkittävä hidaste apartheidin vastustamisessa. Apartheidin kannattajat niin Etelä-Afrikassa kuin sen ulkopuolella väittivät apartheid-hallinnon olevan tärkeä suoja kommunismilta. Kylmän sodan päättyminen ja Berliinin muurin murtuminen 1989 veivät pohjan tältä väitteeltä.
Suomessa ammattiliitot aloittivat apartheidin kaatamisen
Suomen valtio suhtautui apartheidiin alusta asti kriittisesti – ainakin periaatteessa. Varsinaiset ja vaikuttavat käytännön toimet seurasivat vasta vuosikymmeniä myöhemmin. Nykyajan näkökulmasta on ehkä yllättävää, kuinka tärkeässä roolissa ammattiliitot olivat Suomen apartheidin vastaisen politiikan konkretisoitumisessa käytännön teoiksi. 1980-luvulla ammattiliitot pyrkivät – ja onnistuivat – vaikuttamaan Suomen hallitukseen boikottien kautta. Lokakuussa 1985 Auto- ja kuljetusalan ammattiliitto AKT julisti vastalauseena apartheid-politiikalle Suomen ja Etelä-Afrikan välisen kaupan boikotin.
AKT:n boikotti tarkoitti käytännössä Suomen ja Etelä-Afrikan välisen kaupankäynnin katkeamista. Myös SAK:n hallitus asettui tukemaan AKT:n päätöstä, minkä jälkeen useat ammattiliitot liittyivät mukaan rintamaan. Nämä sisäpoliittiset toimet ja kansainvälinen esimerkki vaikuttivat siihen, että vuonna 1987 kaupankäynti apartheid-Etelä-Afrikan kanssa kiellettiin Suomen laissa.
Laajan kansainvälisen painostuksen ja talouskriisin johdosta Apartheid-hallitus taipui vuonna 1990 neuvotteluihin, jotka johtivat apartheidin päättymiseen ja Etelä-Afrikan ensimmäisiin demokraattisiin vaaleihin vuonna 1994.
