Etelä-Afrikan kansalaisoikeustaistelun historiassa on tunnistettu kolme toisiinsa kytkeytyvää näkökulmaa, joista tässä artikkelissa tarkastellaan maan sisäisiä kansalaisliikkeitä. Etelä-Afrikan apartheidin kaataminen tarjoaa yhden esimerkin siitä, kuinka kansainvälisen lainsäädännön vastainen järjestelmä voitaisiin lopettaa – Palestiinassakin.
Palestiinalaisten ja ei-valkoisten eteläafrikkalaisten vapaustaistelulla on ajallinen yhteys. Vuonna 1948, samana vuonna, jona Israelin valtio perustettiin historialliseen Palestiinaan, rotuerottelujärjestelmä, apartheid, virallistettiin Etelä-Afrikassa. Samanaikaisesti, kun palestiinalaiset ajettiin kodeistaan Nakbassa (arabiasta suomennettuna ‘katastrofi’) väkivaltaisesti yhä jatkuvaan pakolaisuuteen ja diasporaan, ei-valkoiset eteläafrikkalaiset suljettiin bantustaneihin, ja heiltä vietiin vapaus omassa maassaan.
Niin mustat eteläafrikkalaiset kuin palestiinalaiset ovat vastustaneet vapauden menettämistä ja apartheidia omassa maassaan alusta asti. Vaikka Etelä-Afrikan apartheidin ja Israelin miehityskäytäntöjen samankaltaisuuteen ollaan länsimaissa vasta heräämässä, mustat eteläafrikkalaiset ja palestiinalaiset ovat tunnistaneet vapaustaisteluidensa samankaltaisuuden jo vuosikymmeniä sitten.
Etelä-Afrikan apartheidin purkaminen vuosien 1990–1994 aikana oli vuosikymmenten aktivismin ja kansainvälisen taloudellisen painostuksen tulos, jonka onnistuminen on inspiroinut Palestiinan vapautta ajavaa kansainvälistä liikettä. Apartheidin jälkeinen Etelä-Afrikka on myös näkyvästi tukenut Palestiinan vapaustaistelua.
Vuoden 2023 lopulla Etelä-Afrikka nosti Kansainväliseen tuomioistuimeen kanteen, jossa se syyttää Israelia palestiinalaisten kansanmurhasta. 26.1.2024 Kansainvälinen tuomioistuin julisti väliaikaisen tuomion, joka tunnusti Etelä-Afrikan kanteen aiheelliseksi, ja määräsi Israelin tekemään kaikki tarpeelliset toimet kansanmurhan estämiseksi Gazassa.
Kansalaisliikkeet kaatamassa apartheidia
Etelä-Afrikassa vallitsi vuosien 1948–1990 välillä valtiojohtoinen apartheid eli rotuerottelujärjestelmä. Valkoisten siirtolaisten muodostama vähemmistö oli sortanut ei-valkoista enemmistöä jo kauan, mutta vuonna 1948 virallistettu apartheid laillisti rotuerottelun. Eteläafrikkalaiset jaettiin ensin kolmeen ja myöhemmin neljään roturyhmään, joita laki kohteli eriarvoisesti aina 1990-luvun alkuun asti.
Etelä-Afrikan apartheid-lainsäädäntöön kuuluivat muun muassa seka-avioliittojen kieltolaki, seksin valkoisten ja muiden välillä kieltänyt moraalittomuuslaki, hallitukselle mandaatin julistaa jokin alue kuuluvaksi tietylle roturyhmälle ja poistaa muihin ryhmiin kuuluvat asukkaat alueelta väkivalloin antava ryhmäaluelaki, sekä bantuopetuksen laki, joka määräsi mustat lapset vain heille tarkoitettuihin valtion kouluihin, jotka pyrkivät valmistamaan mustia ihmisiä valkoista väestöä palveleviin ammatteihin.
Mustat eteläafrikkalaiset vastustivat apartheidia alusta asti. 1950-luvulla African National Congress, ANC, johti väkivallattoman vastarinnan kampanjoita, joissa vastarintaa osoitettiin muun muassa liikkumalla vain valkoisille tarkoitetuilla alueilla, käyttämällä vain valkoisille tarkoitettuja tiloja ja kieltäytymällä pakollisiksi määrättyjen passien kantamisesta.
Apartheidin tuomitseminen 1960-luvulla
Vuonna 1960 apartheid-hallinto hyökkäsi väkivallattomia mielenosoittajia vastaan ja kielsi apartheid-hallintoa vastustaneet järjestöt ANC:n ja PAC:n (Pan Africanist Congress). Tämän jälkeen ANC aloitti myös aseellisen vastarinnan. 1960-luvulla apartheid-hallinnon kontrolli Etelä-Afrikassa vahvistui ja samalla kansainvälinen kritiikki kasvoi.
YK:n yleiskokous tuomitsi ensin Etelä-Afrikan apartheidin vuonna 1962 ja määritteli apartheidin rikokseksi ihmisyyttä vastaan vuonna 1966.
Työläiset ja opiskelijat 1970-luvulla ja kansainvälinen liikehdintä 1980-luvulta
1970-luvulla eteläafrikkalaisten työläisten ja opiskelijoiden kansalaisliike apartheidia vastaan vahvistui. Opiskelijoiden kansannousu Sowetossa vuonna 1976 ja poliisiväkivalta sitä vastaan nousi erityisesti kansainväliseen tietoisuuteen, millä oli suoria vaikutuksia apartheid-hallintoon. Kansannousun jälkeen valkoinen hallinto teki ensimmäisiä lievennyksiä apartheid-politiikkaan yrittäen saada mustaa väestöä puolelleen. Samalla armeijaa ja sortotoimia hallinnon vastustajia kohtaan vahvistettiin. Uudistusten ja sorron politiikalla hallinto ei saanut kansaa puolelleen.
1980-luvulla sekä väkivallattoman että aseellisen vastarinnan suosio kasvoi, ja vastarinnan eri muodot tukivat yhä paremmin toisiaan. Opiskelijaliikkeet ja työväenliikkeet järjestivät suuria lakkoja. Vuonna 1985 ihmiset ympäri maan nousivat apartheid-hallinnon asettamia mustia paikallishallintoja vastaan ja perustivat tilalle omia demokraattisia hallintorakenteita. Laajan vastarinnan seurauksena apartheid-hallinto julisti valtiollisen hätätilan, joka kesti vuodesta 1986 vuoteen 1990.
Vapautus- ja vastarintaliikkeet olivat kiellettyjä, mutta niiden liput ja tunnukset näkyivät kaduilla ympäri maan. Helmikuussa 1990 apartheid-hallinto viimein myöntyi kansan vaatimukseen ANC:n ja muiden kansalaisoikeusjärjestöjen laillistamisesta. Tämä oli ensimmäinen merkki siitä, että hallinto voisi suostua rauhanomaiseen neuvotteluratkaisuun.
Neuvottelujen tuloksena Etelä-Afrikassa järjestettiin huhtikuussa 1994 ensimmäiset vaalit, joissa kaikilla kansalaisilla oli yhdenvertainen äänioikeus. ANC voitti historialliset vaalit saaden 62 % äänistä.
Verkkosivuillamme olevassa artikkelissa käsitellään kansainvälistä eristämistä sekä kansainvälisiä boikotteja välineitä Etelä-Afrikan apartheidin kaatamisessa.
